Matti Erholtz

Maaveeran (2023)

Ohjaaja:

• Madonne Ashwin

elokuva arvostelu

Maaveeranissa sarjakuvapiirtäjä huomaa muuttuvansa pikkuhiljaa itse sarjakuvasankariksi. Sarjakuvan ja elokuvan suhdetta todelliseen maailmaan on harvoin käsitelty yhtä kekseliäästi ja viihdyttävästi.

Sathya on äitinsä ja siskonsa kanssa slummissa asuva nuorimies, joka elättää itsensä ja perheensä piirtämällä paikallislehteen Maaveeran (=suuri soturi) ‑nimistä strippisarjakuvaa. Kun slummimaa-alue halutaan muuhun käyttöön ja asukkaille tarjotaan mahdollisuutta muuttaa vasta rakennettuun jättimäiseen kerrostaloon, Sathyan perhe kuten kaikki muutkin slummin asukkaat tarttuvat tilaisuuteen. Kerrostalon rakennuttanut ministeri on kuitenkin pistänyt puolet rakennusbudjetista omaan taskuunsa, jonka takia talo on hengenvaarallisen huteraa tekoa. Hiljaiseloon mieltyneestä Sathyasta tulee vastentahtoisesti asukkaiden ministeriä vastaan käymän kamppailun johtaja.

Ylläolevasta juonisynopsiksesta puuttuu elokuvan keskeinen idea: sarjakuvapiirtäjä saa haltuunsa tietyn ominaisuuden, joka muuttaa hänet vähitellen siksi supersankariksi, josta hänen piirtämänsä tarinat ovat kertoneet. Tätä ominaisuutta ei tässä arvostelussa paljasteta, mutta sen verran siitä voi kertoa, että kyseessä ei ole mikään supervoima. Kyseinen idea ei ole ohjaaja/käsikirjoittaja Madonne Ashwinin itse keksimä, vaan hän on lainannut sen eräästä tunnetusta Hollywood-elokuvasta, joka mainitaan lopputeksteissä (viiden muun elokuvan ohella) käsikirjoituksen inspiraatiolähteenä. Ashwin on muokannut idean kokonaan uuteen uskoon niin onnistuneesti, että Maaveeran on loppujen lopuksi hollywoodilaista esikuvaansa sekä viihdyttävämpi että taiteellisesti korkeatasoisempi teos.

Madonne Ashwinin debyytti Mandela (2021) oli pienimuotoinen komedia maalaiskylän halveksitusta parturista, josta äkkiä tuleekin merkittävä mies kun käy ilmi, että juuri hänen antamansa ääni ratkaisee sen, kumpi kylän kahdesta puolueesta voittaa paikallisvaalit. Mandela ei saanut levitystä elokuvateattereissa (arvostelun julkaisuajankohtana se on nähtävissä Netflixissä) mutta palkittiin Intiassa vuoden 2021 parhaana esikoiselokuvana sekä myös dialogistaan. Maaveeran on debyyttiä kaikin puolin isompi ja kunnianhimoisempi teos. Politiikan ja komedian lisäksi uusina elementteinä mukana ovat toiminta ja fantasia, jossain määrin myös romantiikka. Yksi tanssikohtauskin nähdään. Aivan lopussa Maaveeran saa myös katastrofielokuvan piirteitä (maanjäristyselokuvat San Andreas, 2015 ja The Quake, 2018 mainitaan lopputeksteissä vaikutteiden antajina). Näistä sekalaisista elementeistä Ashwin saa taiturimaisesti koostettua täysin johdonmukaisen kokonaisuuden, joka tuntuu yksityiskohtia myöten hallitulta ja mietityltä. Jopa sellaisesta kliseiden kliseestä, kuin näyttelijän silmästä vierähtävästä aidosta kyyneleestä Ashwin pystyy tekemään oikeasti koskettavan.

Ashwin kuuluu siihen uusien tamiliohjaajien joukkoon (kutsukaamme heitä vaikkapa indie-ohjaajiksi), joka pyrkii uudistamaan perinteisen viihde-elokuvan konventioita muun muassa välttämällä liian mustavalkoisia moraalisia asetelmia. Maaveeranin päähenkilö on toki hyvä ihminen, mutta auttamattoman epäsankarillinen. Sathyan elämän pääperiaate on, että asioihin pitää vain sopeutua eikä ikinä saa alkaa rettelöimään mistään. Kaikki ne asiat, joita hän ei uskalla tehdä tosielämässä, hän piirtää sarjakuviinsa. Kun miesjoukko käyttäytyy törkeästi Sathyan siskoa ja äitiä kohtaan ja hänen on pakko tehdä asialle jotain, ahdistelijat vain naureskelevat terävällä kynällä aseistautuneelle kostoretkeläiselle, ja Sathya joutuu luikkimaan pakoon häntä koipien välissä. Tätä pahemmin ei miespäähenkilö voi tamilielokuvassa epäonnistua (sanomattakin on selvää, että myöhemmin Maaveeranissa törkimykset saavat erittäin kivuliaan rangaistuksensa). Ashwinin asettuminen heikkojen ja väheksyttyjen puolelle tuntuu harvinaisen luontevalta, eikä siihen liity ollenkaan sitä alentuvaista, paapovaa asennetta, joka yhteiskunnan pahnanpohjimmaisten kuvauksia yleensä sävyttää.

Mielenkiintoinen tapaus on myös Sathayn pääantagonisti, ministeri Jeyakodi, jota esittää ohjaajalegenda Mysskin. Kyseessä on politiikkotyyppi, joka on tuttu Suomestakin: pohjimmiltaan karkea ja väkivaltainen mies, jonka sivistyneeksi tarkoitetun ulkokuoren alta alkuperäinen luonne aina välillä purskahtelee esiin. Jeyakodia yhdistää Sathyaan se, että hänkään ei oikein tunne itseään sopivaksi siihen rooliin, jota hänelle tyrkytetään. Molemmilla on oma "takapirunsa", joka yliminän lailla haluaa heidän kieltävän oman luontonsa. Toinen sopeutuu yliminän vaatimuksiin, toinen ei.

Maaveerania on kritisoitu siitä, että sen jälkimmäinen puolisko on liian "geneerinen", ja että käsikirjoituksen taso laskee kekseliäitä ideoita pursuavan ensimmäisen osan jälkeen. Tässä syytöksessä on sen verran perää, että väliajan jälkeen Maaveeranin vauhti hieman hyytyy, kun elokuva juuttuu pitkäksi aikaa kuvaamaan Sathyan vastahakoisuutta ottaa vastaan yllensä soviteltua sankarin viittaa. Ja sitten, kun Sathya viimein ottaa viitan vastaan, sankaruus ilmenee tamilielokuvalle tyypilliseen tapaan eli tappelukohtauksina, joissa sankari vaivattomasti päihittää useita vastustajia.

Kaikki kriitikot eivät ole huomanneet Maaveeranin ovelaa metatasoa. Aivan kuten Maaveeran-sarjakuva toimi Sathyalle eräänlaisena korviketoimintana ja korviketyydytyksen tuottajana elokuvan alkupuolella, Maaveeran-elokuva myös toimii samanlaisena korvikkeena – ei kuitenkaan tekijälleen vaan nimenomaan katsojalle. Nautimme siitä kun naistenahdistelijat hakataan sairaalakuntoon, epärehellinen ministeri saa ansionsa mukaan ja oikeudenmukaisuus toteutuu. Tiedämme hyvin, että tosielämässä ei sarjakuvapiirtäjä voi pärjätä taistelussa kymmentä kovapintaista ammattitappelijaa vastaan, mutta hyväksymme Maaveeranissa tämän "geneerisyyden", koska se on sitä mitä haluamme nähdä. Tämä tekee Maaveeranin viimeisestä kuvasta kutkuttavan monitulkintaisen.

Siinä Sathya katsoo suoraan kameraan eli katsojaan ja virnistää hyväntuulisesti, samalla kun ääniraidalta kuuluu sama lause kuin elokuvan alussa: "veeram vellum" (suomeksi jotain sellaista kuin "rohkea voittaa"). Katse sanoo: "tällaisia elokuviahan, joissa rohkea voittaa, te haluatte nähdä, vai mitä?". Toisaalta katseen pohjalla on havaittavissa hienoista ironiaa, jonka voisi tulkita sanovan: "mitenkähän motto 'rohkea voittaa' toteutuu arvoisan katsojan omassa elämässä, jos saa kysyä?"

Maaveeran on pieni suuri elokuva. Se huvittaa ja liikuttaa, pistää ajattelemaan ja antaa katsojalle lopuksi hyvän mielen. Se on samalla sekä eskapistista viihdettä että eskapistisen viihteen nokkelaa mutta lempeää kritiikkiä. Ihan yksin ei Ashwinin ole tarvinnut elokuvahelmeään väsätä. Alkuteksteissä kiitokset saavien henkilöiden lista on huomattavan pitkä. Konsulttiapua on tarjonnut mm. Lokesh Kanagaraj, jonka luottoleikkaaja Philomin Raj on myös leikannut Maaveeranin. Tamilinkielisen indie-elokuvan merkkimiehistä mukana on Mysskinin lisäksi Vijay Sethupathi, tosin tällä kertaa vain ääninäyttelijänä. Mandelassa nimihahmoa esittänyt koomikko Yogi Babu on nyt sivuroolissa huteraa kerrostaloa korjaamaan palkattuna remontti-reiskana.