Jetro Suni

Mazes and Monsters (Leikistä tulee totta, 1982)

Ohjaaja:

• Steven Hilliard Stern

elokuva arvostelu

"The most frightening monsters are the ones that exist in our minds."

Gary Gygax (1938–2008) ja Dave Arneson (1947–2009) eivät takuulla osanneet ennalta arvata mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan kehittäessään viattomaksi ajanvietteeksi tarkoitetun Dungeons & Dragons ‑roolipelin, jonka ensimmäinen virallinen versio julkaistiin vuonna 1974. Ilmestymisvuonna peliä myytiin noin tuhat kappaletta ja seuraavana vuonna kolminkertainen määrä. Vuosien vieriessä pelin suosio lisääntyi hiljalleen samalla kun uusia sääntömuutoksia ja laajennusosia julkaistiin. Vuonna 1979 tapahtui kuitenkin jotain, mikä sai pelin myynnin moninkertaistumaan kertaheitolla^[1]. Syynä tähän oli sattumus, jonka pienet sinänsä merkityksettömät nyanssit saivat lopulta aikaan suuret perhosvaikutusmaiset seuraukset.

Mainittu episodi sai alkunsa Michiganin osavaltionyliopistossa opiskelleen 16‑vuotiaan lapsineroksikin tituleeratun James Dallas Egbert III'n katoamisesta – tapaus, joka sittemmin jäi historiaan nimellä steam tunnel incident ^[2]. Poikaa jäljittämään palkattiin yksityisetsivä William C. Dear, joka oli tunnettu järjestelmällisistä ja tuloksekkaista tutkimusmetodeistaan. Dear koosti alkutöikseen listan mahdollisista katoamiseen johtaneista loogisista syistä, joista todennäköisimmiksi nousivat: itsemurha, murha, kidnappaus tai koulun alla sijainneisiin huoltotunneleihin katoaminen.

Tapaus sai laajalti näkyvyyttä ja huomiota, mikä oli pitkälti suoraa seurausta siitä, että Dear käytti tutkimuksissaan hyödyksi median apua, antaen julkisia lausuntoja ja toivoen joko Egbertin itsensä tai jonkun hänen seurassaan liikkuvista ottavan häneen yhteyttä. Dearilla oli Egbertin tavoista ja tottumuksista hallussaan monenkirjavaa tietoa, mutta suojellakseen pojan mainetta hän puhui julkisuudessa rajatusti vain valitsemistaan aiheista. Otsikoista jätettiin pois niin masennus, homoseksuaaliset irtosuhteet kuin huumeiden käyttö, valmistus ja myynti. Maineen lokaan vetävien tietojen sijaan medialle syötettiin satunnainen ajatus siitä kuinka Egbert, jonka tiedettiin toisinaan pelanneen ystäviensä kanssa roolipelejä, olisi saattanut mennä koulurakennuksen alla sijaitseviin huoltotunneleihin live-roolipelaamaan Dungeons & Dragonsia ja siinä ohessa joko loukannut itsensä tai kenties eksynyt tunneleihin.

Egbertin kateissa olo kesti yhteensä lähes kuukauden. Hänet löydettiin viimein Louisianasta, josta Egbert oli itse soittanut Dearille ja paljastanut olinpaikkansa. Päällimmäiseksi syyksi katoamiselle todettiin lopulta masennus, joukkoon kuulumattomuuden tunne, halu paeta arjen paineita ja kapinahenkinen halu kostaa omalle äidille, joka piti poikaa tiukassa nuhteessa vaatien tältä aina vain täydellisempää koulusuoritusta^[3]. Vaikka Egbert viimein löytyikin, ei tarinalla silti ole onnellista loppua. Egbert oli kateissa ollessaan vieraillut kyllä koulun huoltotunneleissa, muttei roolipelaamassa vaan tarkoituksenaan tehdä itsemurha. Tuolloin teko jäi yritykseksi, mutta vuotta myöhemmin Egbert kuitenkin onnistui tavoitteessaan. Ainoa tapahtumiin millään tavoin liittynyt roolipelikytkös oli lopulta vain se, että Egbert myönsi pelanneensa pelejä useasti ennen katoamistaan – myös huoltotunneleissa – ja viihtyneensä niiden äärellä, koska ne toimivat oivana todellisuuspakona ahdistavasta arjesta. Silti media oli ehtinyt poimia roolipelit demonisoiduksi lemmikikseen ja kehitellyt lööppejä sekä kauhukuvia siitä miten nuoren ihmisen heikko mieli on altis sekoamaan roolipelien tiimellyksessä kykenemättä enää erottamaan todellisuutta tarusta.

Aiheesta maailmalla nousseen kohun myötä kirjailija ja Cosmopolitan-lehden kulttuuritoimittaja Rona Jaffe (1931–2005) oivalsi tilaisuuden rahastaa Egbertin tapauksen aikaansaamalla mediahuomiolla ja työsti muutamien päivien sisällä valmiiksi teinisuhteita ja roolipelaamisen vaaroja käsittelevän hömppäromaanin Mazes and Monsters (1981). Teos oli perinteisempää saippuaoopperadraamaa ja ‑romantiikkaa kirjoituksissaan kuvastamaan tottuneen Jaffen muun tuotannon joukossa outolintu, joka syntyi todennäköisesti ujuttamalla roolipelikulma puoliväkisin mukaan jo valmiina olleeseen yliopistomaailmaan sijoittuvaan kirja-aihioon.

Jaffen tavoin myös yhdysvaltalainen televisiokanava CBS haistoi aiheen tiimoilta saavutettavissa olevat potentiaalisen suuret katsojamäärät ja osti hetimiten filmatisointioikeudet Jaffen romaaniin. Syntyi minibudjetin tv‑elokuva, joka kiirehdittiin kirjan tapaan muutamassa kuukaudessa ulos ajankohtaisille markkinoille^[4].

Mazes and Monsters (1982)

Sekä kirjassa että filmatisoinnissa tosielämän James Dallas Egbert III'n luonteenpiirteet ja katoamiseen liittyneet roolipeliliitännäiset huhut on jaettu kahden hahmon harteille. Egbertiä kuvastaa ensisijaisesti 16‑vuotias opiskelijanero Jay Jay (Chris Makepeace), joka pukeutuu hassuihin hattuihin ja hautoo toisinaan itsemurhaa. Roolipelien kammottavan vaikutuksen saa puolestaan kokea Robbie (Tom Hanks), jonka psyyke ei ole tarpeeksi vahva kantamaan roolipelaamisesta koituvaa henkistä painolastia.

Pääosassa nähtävään nelihenkiseen roolipeliporukkaan kuuluvat myös Daniel (David Wysocki) ja joukon ainoa naispuolinen, Kate (Wendy Crewson), jolla ehtii olla elokuvan edetessä säpinää sekä Robbien että Danielin kanssa. Kaikki mainitut ovat samassa koulussa opiskelevia yliopistonuorukaisia, joita roolipelaaminen yhdistää.

Nelikon pelisessio saa elokuvan dialogissakin kuultavan toteaman mukaan "uuden ja ennennäkemättömän" käänteen "jota kukaan ei ole koskaan kokeillut", kun porukka päättää lähteä kampuskämpän sijaan larppaamaan peliä lähellä sijaitsevaan yleisöltä suljettuun luolaan (todellisuudessa live-roolipelaaminen oli ollut yleinen harrastus jo 70‑luvun loppupuolelta saakka). Humoristisena yksityiskohtana kyseisen pelilokaatioksi valitun hylätyn luolan suuaukkoa koristaa houkuttelevasti maalattu ovi, jollaisia näkee lähinnä huvipuiston kummitusjunan sisäänkäyntinä.

Pelisessio on muilta osin onnistunut, mutta muiden huomaamatta Robbien mieli ehtii vinksahtaa pelin aiheuttaman jännityksen johdosta, ja tämän roolipelihahmo – kirkonmies Pardieu – ottaa vallan arjesta. Treffailu ja seksipuuhat Katen kanssa jäävät jäähylle, ja Robbien ainoa kiinnostuksen kohde on nyt selvittää pyhä tehtävä, johon liittyvät vihjeavainsanat "The Great Hall" ja "The Two Towers" (Tolkien-referenssi on ilmeinen, ja se myönnetään myös suoraan elokuvan dialogissa).

James Dallas Egbert III'n katoamista simuloiden Robbie häipyy suorittamaan tehtäväänsä siitä muille kertomatta. Tällä välin columbomainen etsivä John Martini (Murray Hamilton) ryhtyy tutkimaan Robbien katoamista^[1]. Martini – jonka esikuva on tietenkin tosielämän William Dear – haastattelee Robbien ystäviä kysellen näiltä "roolipeleistä, joita yliopistoalueella on kuultu pelattavan", johon kuulusteltavat vastailevat hikoillen, että "kampuksella jotkut niitä pelaavat, mutta en minä eivätkä ystäväni tietenkään – me kun olemme mallioppilaita."

Jaffen luomassa maailmassa roolipelit ovat kuin huume tai muu häpeällinen addiktio. Porukasta Robbie on paikkakunnalle hiljattain muuttanut uusi tuttavuus, joka houkutellaan heti mukaan koulun roolipelirinkiin, vaikka tämä yrittää kovasti taistella kiusausta vastaan kertoen kuinka hänellä oli jo edellisessä oppilaitoksessa roolipeliongelma, jonka pauloihin ei aio enää langeta. Asennoitumista kuvaa täydellisesti Jaffen kirjan sisäkannesta löytyvä raflaavan moralisoiva johdanto: "They could have been anybody's kids: attractive young students sent to college to prepare for life, offered the American Dream. Yet they rejected it for their secret fantasy world. Why?"

On selvää, ettei kirjan kirjoittaneella Jaffella tai elokuvasta vastanneella tuotantoryhmällä ole ollut kuin hatara ymmärrys roolipelaamisesta. Sen syvällisempää taustatyötä asian selvittämiseksi ei myöskään ole tehty – olihan motivaattorina ensisijaisesti vain ahneus ja ajankohtaisella aiheella rahastus, ei realistisen roolipelauskuvauksen luonti. Tämän myötä kaikki esitetty roolipelaaminen elokuvassa on yhtä pökkelöä kuin vaikkapa hakkeroinnin kuvaus monissa 90‑luvun elokuvissa ja sarjoissa.

Roolipelinopat näytetään elokuvassa tasan kerran, eikä niitä käytetä pelitilanteessa lainkaan. Sen sijaan muistetaan monasti alleviivaten mainita pelihahmojen taso (level) ja se, että peliporukkaan päästäkseen vähimmäisvaatimus on olla "tasolla yhdeksän". Mazes and Monstersissa esitettyä näkemystä roolipelaamisesta kuvaa hyvin seuraava mukailtu käännös elokuvan pelisessiodialogista: "Saavut huoneeseen ja näet kuopan. Mitä teet?" – "Hyppään kuoppaan." – "Voi ei. Kuoppa oli ansa. Hahmosi kuoli." – "Äh… no okei. Eiköhän lopeteta peli sitten tähän tältä päivältä ja tehdä jotain muuta…"

Roolipelaaminen 80‑luvun populaarikulttuurissa

Ei sillä, että samalta aikakaudelta olisi valmistunut kovinkaan monta elokuvaa, jossa roolipelaamista kuvattaisiin yhtään sen autenttisemmin. Yrittäneitä ei ylipäätään ole monia – jos mukaan siis laskee pelkästään roolipelaamista sisältävät elokuvat, ei roolipelien fantasiamaailmoja kuvaavia elokuvia.

Kanadalainen Skullduggery – manattu (1983) on yksi harvoista 80‑lukulaisista elokuvista, jossa roolipelisession kulku on esillä edes jossain määrin aidon oloisesti. Ajan henkeä mukaillen myös Skullduggeryssa roolipelaamisella on turmiolliset seuraamukset. Hieman pidemmän ja hataramman aasinsillan kautta roolipelaamisen kaltaista toimintaa sisältäviksi teoksiksi voidaan laskea myös Cloak & Dagger (Viitta ja tikari, 1984; elokuvassa pelataan samannimistä lautaroolipeliä sekä Atarin videopeliä, joka ei lopulta kuitenkaan koskaan päätynyt kuluttajamarkkinoille) ja The Dungeonmaster (Saatanan lunnaat, 1984; jossa varhainen tekoäly imaisee päähenkilön keinotodellisuuteen selvittämään pelihahmona erilaisia haastetehtäviä).

Monin tavoin hämmentävä kurkistusikkuna roolipelaamiseen 80‑lukulaisessa yliopistomaailmassa on The Greatest American Hero ‑tv‑sarjan (1981–1983) kolmannen tuotantokauden jakso "Wizards and Warlocks" helmikuulta 1983. Myös kyseisen jakso ammentaa suoraan Egbertin katoamisesta. Totaalisen pöllämystyttävässä juonessa katoaja on yliopistoa käyvä arabihallitsijan poika ja tuleva prinssi, joka päätyy roolipelihetken myötä vaeltamaan koulun alla sijaitseviin huoltotunneleihin. Sarjan tekijöiden näkemys roolipelaamisesta on eräänlainen kuurupiilon variaatio – sillä erotuksella, että pelaajat suoltavat suustaan ulos loputonta fantasiasanastopuppua. Muiltakin osin jakso on roolipelaajien kustannuksella naureskeleva, esittäen pelin kehittäjän ja pelaajat ääristereotyyppisinä sekavuuksia sössöttävinä nörtteinä. Osa päähenkilöistä yrittää sentään hieman ymmärtää kuvattuja luonnonoikkuja.

Harvinainen roolipelaamista neutraalissa valossa kuvaava hetki löytyy puolestaan niinkin tunnetusta elokuvasta kuin Spielbergin E.T. (1982). Aihetta sivutaan elokuvan alkupuolella vain muutama minuutti, mutta kerrankin pelisession seurauksena ei ole sekoaminen tai mitään muuta negatiivista. Selvää kuitenkin on, ettei roolipelaamista positiivisessa valossa kuvaavia 80‑lukulaisia teoksia ole todellakaan helppo löytää.

Kirjallisuuden puolella Jaffen Mazes and Monsters on tiettävästi ensimmäinen roolipelejä julkisesti kritisoinut romaani. Joskin hyvin samaan aikaan julkaistiin myös vastaavan teeman omaava John Coynen Hobgoblin (1981). Coyne on myöntänyt lukeneensa uutisista Egbertin tapauksesta, mutta yrittänyt vakuutella, ettei tapauksella ollut vaikutusta kirjan teemavalintaan tai sisältöön. Muutama vuosi mainittuja kirjoja myöhemmin ilmestynyt Hugo-voittaja Neal Stephensonin esikoisteos The Big U (1984) sisältää sekin tarinan viemäreissä Sewers & Serpents ‑peliä larppaavista roolipelaajista sekä suoria viittauksia Dungeons & Dragonsiin. Tarinat maanalaisissa tunneleissa möyrivistä roolipelaajista elivät populaarikulttuurissa siis hyvinkin vahvana koko 80‑luvun alkupuoliskon ajan.

Aikalainen roolipelikritiikki ja ‑vastustus

Roolipelihuoli ja aiheen jatkuva negatiivissävytteinen pyörittely 80‑luvun mediassa ja rahvaan kahvipöytäkeskusteluissa toimi Streisandin ilmiön tavoin kielto‑ ja poistoyritysten kääntäessä roolipelimyynnin valtavaan nousuun. Samat psykologiset vaikuttimet ja seuraukset näkyvät edelleen aivan vastaavalla tapaa nykyarjessa. Esimerkkinä Hogwarts Legacy ‑pelin (2023) boikotointiyritysten myötä moninkertaistuneet myyntiluvut^[5] (sattumalta osin roolipeli sekin). Matemaattis-psykologinen yhtälö on helppo ymmärtää; suuren volyymin pyrkimys poistaa maailmasta omien arvojen vastainen populaarikulttuurituote johtaa väistämättä lisääntyneeseen huomioon ja kiinnostukseen.

Mazes and Monstersin ilmestymisen aikaan roolipelien vastustaminen ei ollut ehtinyt vielä laajeta kovinkaan suureksi ilmiöksi asti. Patricia Pullingin vuonna 1983 perustama BADD (Bothered About Dungeons and Dragons) ‑missioryhmä oli yksi ensimmäisistä laajempaa huomiota saaneista roolipelivainoon keskittyneistä liikkeistä. Pullingin viha roolipelejä kohtaan ja motivaatio vainoon kumpusi vakaasta uskosta siihen, että hänen itsemurhan tehneen poikansa teko oli suoraa seurausta tämän D&D-hahmon päälle langetetusta kirouksesta^[6].

Yksittäistahojen harjoittama roolipelivastustus sai kuitenkin nopeasti lisäpontta nurkan takaa kylkeen hiipineeltä satanic panic ‑aallolta, kun erinäiset vastustusryhmät oivalsivat hyödyn yhdistää voimansa. Aiemmin roolipeleihin liittynyt ilmassa leijunut vaara oli rajoittunut lähinnä pelkoon herkän mielen hajoamisesta mielikuvituksellisten pelien rasittamana sekä aktiviteetin kouluttautumiselta pois viemästä ajasta, mutta nyt päälle liimautui näiden lisäksi uusi synkempi saatanallinen uhka.

Satanic panicin (suom. saatananpalvontapaniikki) leviämistä Yhdysvalloissa edisti osaltaan merkittävästi kanadalaispsykiatri Lawrence Pazderin yhdessä potilaansa (ja sittemmin vaimonsa) Michelle Smithin kanssa työstämä kirja Michelle Remembers (1980), jossa kerrotaan Saatanan kirkon olevan maailmanlaajuinen, kristillistä kirkkoa vanhempi järjestö, joka järjestelmällisesti kaappaa ja kiduttaa lapsia. Mitään totuuspohjaa kirjassa ei lopulta ole todettu olleen, mutta silti sillä oli oma valtava maailmanlaajuinen merkityksensä yhteiskunnallisten asioiden kehittymiseen ja roolipelivastarinnan vahvistumiseen. Roolipelien miellettiin olevan osa Saatanan kirkon työvälineistöä ja muiltakin osin ponnistavan epäkristillisestä ajatusmaailmasta. Vuodesta toiseen jatkuneen ja voimistuneen kritiikin myötä AD&D (Advanced Dungeons & Dragons) ‑manuaalista päädyttiin julkisen painostuksen myötä julkaisemaan vuonna 1989 uusi laitos, josta oli poistettu kaikki maininnat saatanallisista ja demonisista olioista – tai vähintään korvattu ne sopivilla kiertoilmaisuilla^[7].

Myös Suomessa päästiin osalliseksi mainitusta yhdysvaltalaislähtöisestä paniikista. Kotimaassa 80‑luvulla ensisijaiseksi silmätikuksi päätyi hevimusiikki, mutta roolipelien väitteelliseen saatanallisuuteen huomio kiinnittyi suuremmin vasta niinkin myöhään kuin 90‑luvun puolella. Esimerkiksi vuonna 1993 huhtikuun Alibi-lehdessä julkaistussa artikkelissa "Palvooko lapsesi saatanaa?" julistetaan itsevarmasti, että "hurjimmista fantasiaroolipeleistä ei ole pitkä matka saatananpalvontaan.^[8]" Moni koululainen altistui myös uskonnontunnilla Marja‑Liisa Huhdan ohjaamalle ja Kirkon AV‑toimituksen tuottamalle valistus‑propaganda­lyhytelokuvalle Saatana kutsuu minua (1994), josta tuli kirkon myydyin video vuoteen 1996 mennessä. Aihetta jaksettiin pyöritellä valtavirrassa vielä vuonna 1997, jolloin Ylen Lauantaivekkari-ohjelman keskustelupaneelijaksossa "Johtavatko roolipelit saatananpalvontaan?", jossa Susanne Päivärinnan vieraina nähdään Larppaaja-lehden päätoimittaja Esko "Elf" Vesala ja roolipeleihin seonneiden poikien huolestunut äiti Anna Lintunen^[9].

Moraalipaniikit ovat ajattomia, ja pohjimmiltaan niissä on kyse ihmiselle tyypillisestä omien pelkojen ja negatiivisten tuntemusta psykologisesta heijastamisesta kohti toista tahoa tai asiaa. Oman pään sisältä halutaan pois siellä vellovat negatiiviset tuntemukset pyrkimällä hävittämään maailmasta valittu omaa maailmankatsomusta häiritsevä asia. Moraalipaniikeissa median harjoittama aiheen toistuva uutisointi edesauttaa osaltaan luomaan ja vahvistamaan mielikuvaa todellisesta universaalista uhkasta – silloinkin kun uhka on lähes olematon tai faktoihin perustumaton. Sosiologi Stanley Cohenin (1942–2013; Folk Devils and Moral Panics, 1973) määritelmä moraalipaniikin vaiheista ja taustavaikuttajista auttaa hahmottamaan hyvin niin menneitä kuin yhteiskunnassa meneillään olevia moraalipaniikkeja^[10].

80‑luvun alun sattumat (Egbertin katoaminen, johon roolipelit eivät lopulta liittyneet) ja tuulesta temmatut sepitteet (Saatanan kirkko, jota ei kuvatussa muodossa tai mittakaavassa ole koskaan ollut olemassa) vaikuttivat osaltaan siihen, että vääristyneiden tarinoiden myötä mielen muodostamia kauhukuvia projisoitiin vimmalla kohti roolipelejä. Moni roolipelien vastustajista oli aidon vakuuttunut siitä, että ongelmat, jotka olivat täysin mielikuvituksen tuotetta, korjaantuisivat, jos roolipelit saataisiin poistettua maailmasta – sekoittaen malliesimerkillisesti psyykkisen todellisuuden objektiiviseen todellisuuteen.

Ilmiön taustalla on nähtävissä myös vahvoja merkkejä talous­tieteilijä Bryan Caplanin popularisoimasta rationaalinen irrationaalisuus ‑käsitteestä^[11], joka on eräänlainen George Orwellin (1903–1950) ideoiman doublethink-termin tosielämän vaihtoehtomuoto. Teorian mukaan ihmiset ovat muun muassa alttiimpia uskomaan todeksi epätodetkin asiat silloin kun asiaan uskominen edesauttaa ja tukee omia jo olemassa olevia aatteita ja asenteita.

Vuosikymmeniä jatkuneesta kohusta huolimatta roolipelien ei koskaan ole voitu todistaa olevan millään tavoin merkittävä ongelma, ja esimerkiksi kausaalisuhde itsemurhien ja roolipelaamisen välillä on virallisissa tutkimuksissa todettu olemattomaksi^[12].

Ulos mielen sokkeloista – mitä jää käteen

Ei liene tarpeen alleviivata, että Mazes and Monstersiin liittyvät ulkoelokuvalliset seikat ovat itse filmatisointia moninkerroin kiehtovampia, mutta juurikin tieto tästä kaikesta aiheen ympärillä velloneesta voi mahdollisesti tehdä muutoin kökön halpatuotannon katselusta edes hieman tasapaksua kiehtovamman kokemuksen.

Mazes and Monstersin tuotantobudjetti on tv‑elokuville tyypilliseen tapaan silminnähden pieni. Sen myötä ainoat elokuvassa nähtävät tehosteet ovat jamesbondmainen "mies aseen piipussa" ‑näky sekä vihreä kuminen liskomies, jota esitellään kahdessa eri otteessa Hanksin hahmon vaipuessa psykoosin pauloihin. Kaupungissa kuvatuissa loppupuolen kohtauksissa samat muutamat statistihenkilöt pyörivät taustalla niin kaduilla, pilvenpiirtäjän eri kerroksissa kuin rullaportaissa. Äänityksessä äänenvoimakkuus hyppii kauttaaltaan miten sattuu, ja usein tuntuu, että mikrofoni on unohtunut äänimiehen taskuun kahisemaan sen sijaan, että sillä olisi muistettu osoittaa lähellekään näyttelijöitä. Erityisen laadukkaasta elokuvasta ei suoranaisesti voida siis puhua.

Puutteistaan huolimatta Mazes and Monsters on kiinnostavaa katseltavaa juurikin kulttuurihistoriallisen kontekstinsa puolesta. Sen lisäksi, että kyseessä on tiettävästi ensimmäinen roolipelaamista kuvaava elokuva, tarjolla on myös Tom Hanksin ensiesiintyminen elokuvapääosassa. Ennen Mazes and Monstersia Hanks oli ehditty nähdä vain muutamassa tv‑sarjassa (merkittävimpänä drag-hassuttelu Bosom Buddies, 1980–1982) ja sivuosassa Armand Mastroiannin Halloween-rip-off-slasherissä He Knows You're Alone (1980). Elokuvan roolipelinelikon näyttelijöistä vain Hanks on onnistunut myöhemmin hankkimaan uralleen merkittävää nostetta. Jossain määrin tunnetuksi on noussut myös Wendy Crewson (Air Force One, 1997; The 6th Day, 2000), toisin kuin David Wysocki (Humongous, 1982; Mortuary, 1982) ja Chris Makepeace (The Last Chase, 1981; Vamp, 1986), joiden kummankin uraputken saldoksi jäi vain kourallinen tv‑tuotantoja ja muutama pienen budjetin elokuva. Käsikirjoittaja Tom Lazarus tunnetaan parhaiten Patricia Arquetten pääosittamasta box office ‑hitistä Stigmata (1999), joka myös näillä näkymin tulee jäämään vuonna 1942 syntyneen Lazarusin viimeiseksi suuremmaksi käsikirjoitustyöksi.

Melko sekalaisen filmografian omaava kanadalaisohjaaja Steven Hilliard Stern on tehnyt ainakin yhden hyvän elokuvan – Tommy Lee Jonesin pääosittaman The Park is Minen (1985) – sekä muutaman mielikuvituksekkaan teoksen, joista mainitsemisen arvoisiin lukeutuvat The Devil and Max Devlin (1981; Disney-tuotanto, jossa helvetin porteille päätyvä ahne bisnesmies tekee sieluvaihtokauppadiilin Bill Cosbyn kanssa), Murder in Space (1985; nomen est omen) sekä Rolling Vengeance (1987; rape'n'revenge / monster truck ‑eksploitaatio).

Lähdeluettelo

Viitatut lähteet:

1. ^ Jon Peterson – How a pending lawsuit changed the original Dungeons & Dragons Basic Set (linkki )
2. ^ Academic Dictionaries and Encyclopedias – Steam tunnel incident (linkki )
3. ^ Jason Hauser – The True Story Behind Mazes & Monsters (linkki )
4. ^ IMDb – Mazes and Monsters (1982) trivia (linkki )
5. ^ Insider Gaming – Hogwarts Legacy sold 256% more than predicted (linkki )
6. ^ Journal of Religion and Popular Culture – Volume 9: Spring 2005 (linkki )
7. ^ Atlas Obscura – The 1980s Media Panic Over Dungeons & Dragons (linkki )
8. ^ Pelit – Roolipeli tappoi pelaajan! (linkki )
9. ^ Yle Elävä arkisto – Johtavatko roolipelit saatananpalvontaan? (linkki )
10. ^ Simply Psychology – Moral Panic And Folk Devils (Cohen 1972) (linkki )
11. ^ Exploring Your Mind – Rational Irrationality: Believing What We Want to Believe (linkki )
12. ^ GAMA (The Game Manufacturing Association) – Q&A about RPGs (linkki )
13. ^ Blu‑ray Forum – The Official Plumeria Pictures Thread (linkki )

Alaviitteet

1. ^ Hahmon maneereihin ja piirteisiin on mahdollisesti osaltaan vaikuttanut se, että elokuvan käsikirjoittaja Tom Lazarus oli vuonna 1978 mukana käsikirjoittamassa Columbo-jaksoa "How to Dial a Murder"