Matti Erholtz

La liceale (The Teasers, 1975)

Ohjaaja:

• Michele Massimo Tarantini

elokuva arvostelu

"Naisen kauneus objektina ja valkokankaan tila-avaruus sulautuvat yhteen; hän ei ole enää syyllisyyden kantaja vaan täydellinen tuote, jonka lähikuvien tyylittelemä ja fragmentoima ruumis on elokuvan varsinainen sisältö, joka suoraan ottaa vastaan yleisön katseet." — Laura Mulvay (Visual Pleasure and Narrative Cinema, 1975)

1960‑luvulla syntyneen italiaistyylisen komedian eli commedia all'italianan alalajikkeeksi kehittyi seuraavalla vuosikymmenellä italiaistyylinen seksihupailu, commedia sexy all'italiana. Italialaiset commedia sexyt eivät olleet läheskään niin yhdyntäkeskeisiä kuin tanskalaiset ja saksalaiset lajitoverinsa, vaan pääasiallinen seksuaalinen toiminta niissä oli salakatselu, tirkistely. Lajityypin menestyneimmän elokuvan, Malizian (Malicious, 1973), keskeisessä kohtauksessa perheenisä ja hänen poikansa yrittävät kurkistella Laura Antonellin esittämän palvelijattaren hameen alle. Commedia sexyt olivat katseiden elokuvaa.

Katse voi olla myös vallankäytön väline, kuten argumentoi feministinen elokuvatutkija Laura Mulvay kuuluisassa esseessään "Visual pleasure and narrative cinema". Mulvay haki esimerkkinsä klassisesta Hollywood-elokuvasta, mutta hänen ideansa soveltuvat erinomaisesti myös commedia sexyjen tulkitsemiseen. Mulvayn esseestä nostetaan yleensä esiin vain sen keskeinen käsite male gaze eli miehinen katse, jolla Mulvay tarkoittaa suurin piirtein sitä, että elokuvakameran silmä pakottaa katsojan katsomaan elokuvan sankaritarta elokuvan miespäähenkilön katseella. Mulvayn analyysi siitä, mistä miehinen katse pohjimmiltaan kumpuaa, yleensä ohitetaan täysin johtuen siitä, että se on upotettu sakeaan, nykyään jo pahasti vanhentuneeseen freudilais-lacanilaiseen käsitesohjoon. Tästä kapulakielestä riisuttuna Mulvayn argumentin ydin on kuitenkin edelleen käyttökelpoinen ja kiinnostava.

Mulvayn mukaan nainen on elokuvassa toisaalta (mies)katsojalle visuaalista mielihyvää tarjoava "spektaakkeli", toisaalta elokuvan kerronnallisen virran katkaiseva häiriötekijä. Naisen häiritsevyys ei kuitenkaan johdu ainoastaan tästä juonenkuljetuksen pysäyttämisestä, vaan myös siitä, että nainen peniksettömänä muistuttaa miehiä peniksen menettämisen mahdollisuudesta eli kastraatiosta.

Juonenkulkua häiritsevä tekijä täytyy integroida elokuvan kerrontaan jollakin tavalla, ja Mulvayn mukaan miehisen alitajunnan tarpeita palvelevalla elokuvataiteella on kaksi keinoa tehdä se. Toista Mulvay kutsuu voyeurismiksi ja toista fetisistiseksi skopofiliaksi. Voyeurismilla Mulvay ei tarkoita niinkään tirkistelyä, vaan tietynlaista sadismille sukua olevaa kurinpitoa, jossa nainen alistetaan kertomuksen logiikalle ja pistetään tavalla tai toisella maksamaan sekä elokuvan juonelle että miehen psyykelle aiheuttamansa trauma. Italialaisessa elokuvateollisuudessa Mario Bavan Sei donne per l'assassino (Blood and Black Lace, 1964) on tyylipuhdas esimerkki tästä linjasta, samoin tietysti monet muut sitä seuranneet giallot ja slasherit.

Fetisistinen skopofilia (skopofilia = katselemisesta saatava nautinto) tarkoittaa sitä, että naista esittävä näyttelijätär kohotetaan palvonnan kohteeksi, hänen fyysisestä kauneudestaan tehdään fetissi, johon katsoja on suorassa, ei enää elokuvan miesnäyttelijöiden välittämässä suhteessa, ja näin naisesta tulee häiritsevän sijasta rauhoittava objekti. Tästä linjasta Gloria Guidan elokuvat yleensä ovat täydellisiä esimerkkejä – ja La liceale erityisesti.

Siinä missä Guidan aiemmissa elokuvissa katsoja sai odotella jonkin aikaa päätähden ensimmäistä alastonkohtausta, La licealessa ohjaaja Michele Massimo Tarantini menee heti suoraan asiaan. Alkutekstien alla pyörivässä kuvamontaasissa seurataan Guidan esittämän lukiolaistyttö Loredanan aamutoimia, suihkussa käyntiä, pukeutumista ja niin edelleen, kameran pilkkoessa Guidan ruumiin osiin tavalla, jonka skopofiilinen fetisistisyys ei juuri voisi olla suurempaa. Elokuvan ensimmäinen ja samalla viimeinen miehinen katse nähdään samassa kuvamontaasissa, kun Loredana aamutoimien jälkeen liftaa koululle ja hänet ottaa kyytiin tyypillinen 70‑lukulainen italialaismacho, jonka silmin katsoja pääsee näkemään vilauksen lukiolaisen pikkuhousuista tämän noustessa autoon. Kun kyseinen viiksimies alkaa katsomisen lisäksi myös ottamaan fyysistä kontaktia Loredanaan, poistuu lukiolainen autosta välittömästi. Toksisella maskuliinisuudella ei Guidan elokuvissa pitkälle pötkitä.

Tarantinin oivaltava ohjausote jatkuu seuraavassa kohtauksessa, jossa Loredana istuu oppitunnilla etupulpetissa samalla kun opettaja kutsuu erään hänen luokkatovereistaan luokan eteen tunnistamaan liitutaululle ripustettua kuvaa. Kuvassa on Praksiteleen veistämä ns. Knidoksen Afrodite, yksi ensimmäisistä kreikkalaisen kuvanveistotaiteen alastonta naista esittävistä patsaista. Alastoman naiskehon taiteellisen esittämisen historiaan viittaaminen on ohjaajalta ihan hauska ja relevantti veto. Luokan eteen kutsuttu antaa Loredanalle käsimerkin, että tämä levittäisi säärensä ja antaisi näin opettajalle muuta ajateltavaa kuin hänen tenttaamisensa. Tarantini kuvaa Loredanan tuolin alta miten tämän sääret avautuvat ja opettaja hämmentyy näkymästä niin, että pudottaa silmälasinsa (freudilaiset ehkä tulkitsisivat sen symboliseksi kastraatioksi). Sitten näemme opettajan katseen kohteen eli Loredanan mekon alta ja reisien välistä pilkottavat keltaiset pikkupöksyt. Vihdoin tulee kohtauksen varsinainen mestariotos: suoraan edestäpäin kuvatutut Loredanan ilkikurisesti hymyilevät kasvot. Elokuvan sisäisessä maailmassa otos kuvaa lukiolaistyttö Loredanaa katsomassa opettajaan puoliksi pilkallisella, puoliksi keimailevalla katseella. Todellisuudessa kuvan kohteena on näyttelijätär Gloria Guida, jonka fyysistä kauneutta elokuvan katsoja pääsee näin ihailemaan suoraan, ikäänkuin elokuvan fiktiivisestä maailmasta irrallaan.

Mulvayn edellyttämästä katsojan, kameran ja elokuvan miespäähenkilön kolminaisuudesta La licealessa puuttuu viimeksimainittu, elokuvan sisäinen miehisen katseen kantaja. La licealen loppupuolella tosin kuvaan ilmestyy Giuseppe Pambierin esittämä Loredanan isän liikemiestuttava, insinööri Marco, ja hetken aikaa tuntuu, että hän voisi olla se, joka tuo elokuvaan kerronnallisuutta ja maskuliinista jämäkkyyttä. Marco paljastuu kuitenkin paitsi ukko‑ myös pehmomieheksi, joka ei esimerkiksi ole lainkaan ylpeä Loredanan neitsyyden viemisestä, vaan päinvastoin harmittelee asiaa. Mulvayn teorian mukaan miessankarin puutteella pitäisi olla vakavia seurauksia elokuvan kerronnallisuudelle ja näin todella onkin: La licealessa ei oikeastaan ole mitään juonta. Se kuvaa Loredanan elämää muutaman päivän ajalta ja hänen suhteitaan koulutovereihinsa (joista yhtä esittää jo tässä vaiheessa uskomattoman kovan ja kyynisen oloinen Ilona Staller) sekä eronneisiin vanhempiinsa, siinä se. Lopussa Loredana on kasvanut henkisesti ja lopettaa miesten härnäämisen seksikkyydellään. Tämän dramaattisempia kehityskulkuja ei elokuvaan sisälly.

La licealen hattaramainen keveys ja pehmoisuus, jota hempeä värimaailma entisestään korostaa, johtuu juuri tästä vahvan keskeisen mieshahmon puuttumisesta. Tarantini on vaistomaisesti oivaltanut, että Guidan elokuvien sisältö on Guida itse, mitään muuta ei tarvita. Sopivaa on, että La liceale päättyy kohtaukseen, jossa machomiehen täydellinen vastakohta, genren vakiokasvoksi sittemmin noussut leuaton ruipelo Alvaro Vitali huutaa poliisia apuun, ikään kuin vain valtiollisen vallan väliintulo voisi tehdä lopun tästä naisten ja beta-miesten sekoilusta.

Lähdeluettelo

• Laura Mulvey. Visual Pleasure and Narrative Cinema. Screen 16:3 (syksy 1975) (linkki )