Jari Mustonen

Two-Minute Warning (Paniikki stadionilla, 1976)

Ohjaaja:

• Larry Peerce

elokuva arvostelu

Elokuva tulkitsee modernin ajan pelkoja kiikaritähtäimen läpi.

Yksi tarkka-ampuja.
Yhdeksänkymmentäyksituhatta mahdollista uhria.

Radikaalein 70‑luvulla valmistuneista katastrofielokuvista on lajityypin teemoja hyytävällä tavalla laajentava Paniikki stadionilla (Two‑Minute Warning), joka sijoittuu täyteen ahdettuun Los Angeles Memorial Coliseumiin. Elokuvassa tuntemattomaksi jäävä ampuja kipuaa stadionin korkeimmalle paikalle kiväärinsä kanssa ja alkaa valikoida ensimmäistä uhria.

Paniikki stadionilla pohjaa George La Fountainen samannimiseen romaaniin, jonka hän kirjoitti erityisenä vuosikymmenenä, jona väkivaltaiset terroristiset teot valtavirtaistuivat televisiokameroiden välityksellä. Kirjan ensipainos julkaistiin vuonna 1975 muutama vuosi Münchenin verilöylyn jälkeen. Tragedia jäi historiaan yhtenä ensimmäisenä terroristien iskuna, jota välitettiin reaaliajassa satelliittilähetysten avulla. Suora tv‑lähetys saa oman sijansa myös Larry Peercen ohjaamassa Fountainen alkuperäistarinan filmatisoinnissa.

Elokuvan ensi-iltaa mainostettiin aikaudelle tyypillisen suoraviivaisesti: "91 000 ihmistä. 33 poistumisreittiä. Yksi tarkka-ampuja…" Tagline viittaisi elokuvan valmistuneen aikana, jona summittainen väkijoukkoon kiväärin avulla toteutettava terroristinen teko koettiin yhä fiktiiviseksi kauhuskenaarioksi. Potentiaalisen massa-ampumisen sattumanvaraisuus korostuu, koska elokuva ei kerro meille oikeastaan mitään tekijästä, ei taustoista eikä motiivista. Joitakin vuosia myöhemmin rakenne vesitettiin, kun elokuvasta leikattiin uusi versio televisioesitystä varten. Tällöin mukaan kuvattiin kokonaan uusi tekijän motiiveja esittelevä juonielementti ja alkuperäinen visio saksittiin uuteen uskoon. Oheinen arvio käsittelee alkuperäistä teatterielokuvaa ja kehottaa unohtamaan televisiosovituksen.

Paniikki stadionilla ‑elokuvan liittäminen katastrofielokuvien jatkumoon ei ole aivan aukotonta. Tarina hyödyntää genren menestyksen lähtölaukauksena toimineen Kiitorata (Airport, 1971) ‑elokuvan kahta peruspilaria: henkilögalleria esitellään huolellisesti ja vihjaillaan joukkoa lähestyvästä katastrofista. Silti kannattaa sivuuttaa katastrofielokuvien lajityyppi ja kiinnittää huomio muihin mielenkiintoisempiin yksityiskohtiin. Näitä ovat esimerkiksi Peter Bogdanovichin Targetsin (1968) ja Don Siegelin Likaisen Harryn (Dirty Harry, 1971) popularisoimat otokset, joissa tekijä katselee ihmisiä kiväärin kiikaritähtäimen läpi. Peercen pahantekijällä ei ole suojanaan jälkimmäisenä mainitun monikerroksista kaupunkimiljöötä, mutta hänellä on yli yhdeksänkymmentätuhatta potentiaalista uhria, joista valita.

Valittu tapa tehdä voyeurismista kauhua asettautuu samalle janalle Alfred Hitchcockin Takaikkunan (Rear Window, 1954) kanssa. Peerce haluaa saada katsojat samaistumaan ampujaan, joka pyrkii aiheuttamaan yhteiskunnalle mahdollisimman suurta psykologista tuhoa. Tähän samaistumiseen jokainen elokuvan näkökulmaotos lopulta tähtää. Tavoite on saada katsojat tuntemaan osallisuutta tekoon. Jaettu syyllisyyden tunne ampujan kanssa syntyy, kun katsoja alkaa toivoa ensimmäistä laukausta maksimoidakseen jännityksen tunteen. Peerce käyttää kiikaritähtäintä kuin Hitchcock elokuvansa ikkunaa, tosin sillä erolla, että kiikaritähtäin on monin tavoin intiimimpi tapa tarkastella kanssaihmisiä. Voyeurismin teema jalostuu myös elokuvassa nähtävien monien televisioruutujen kautta.

Toinen tarinan psykologinen kehikko muotoutuu oikean elämän massa-ampumisista. Modernina aikana joukkoampumisien määrä kasvoi jokaisena vuosikymmenenä. Elokuvan tekemisen aikaan suurin osa ampumalla tehdyistä joukkomurhista Yhdysvalloissa liittyi joko ryöstöön, oman perheen tai työyhteisön lahtaamiseen, mutta teoksen kuvaamia summittaisia ampumisiakin nähtiin. Esimerkiksi elokuussa 1966 muuan merijalkaväen veteraani kipusi Texasin yliopiston päärakennuksen torniin ja ampui kaikkiaan 15 ihmistä. Seuraava isomman profiilin massa-ampuminen tapahtui kahdeksan vuotta ensi-illan jälkeen, kun mielenterveysongelmainen mies ampui 21 ihmistä McDonaldsissa Kaliforniassa, kesällä 1984. Paniikki stadionilla pyrkii olemaan fiktiivinen kuvaus yhteiskunnallisesta ääri-ilmiöstä.

Peercen huolellinen ja aidon tuntuinen aiheen käsittely tuntuu tuoreelta. Katsojille näytetään esimerkiksi kisastudion useita tv‑ruutuja, jotka välittävät suoraa lähetyskuvaa monista eri kuvakulmista. Juuri näiden tv‑ruutujen kautta poliisit saavat ensimmäisen ilmiannon miehestä stadionilla kiväärin kanssa. Televisio auttaa poliisia pääsemään ampujan jäljille, mutta toimittajien läsnäolo tuo mukanaan myös uhan, sillä valtavan väkimäärän keskelle ei haluta synnyttää pakokauhua. Elokuvan suurimmat miinukset liittyvät poliisin erikoisjoukkojen toimintaan, joka nykyään saattaa vaikuttaa epärealistiselta.

Mitään muuta juonta Paniikki stadionilla ei sisällä kuin dokumentaarisuutta jäljittelevän kuvauksen mahdollisesta massamurhan toteutumisesta. Tarinan ainoa tarkoitus on kuvata yhteiskunnan satuttamista. Aikalaiskriitikoille tämä oli ongelmallinen lähestymistapa. Muun muassa veteraanikriitikko Roger Ebert sivuutti täysin juoneen kätketyn hienovaraisen sosiaalisen kritiikin ja moralisoi lopputulosta eksploitaatioksi: "a cheerfully unashamed exploitation of two of our great national preoccupations, pro football and guns.". Ebertin huolelle ei kannata antaa juurikaan arvoa.

Nykysilmin on hankala arvioida, onko osa teoksen iskuvoimasta kadonnut vai vahvistunut, koska sen jäljittelemät teot ovat Yhdysvalloissa käytännössä vuosittaisia. Oliko Paniikki stadionilla edellä aikaansa? Peilaako se tarkkanäköisesti synnyinaikakautensa kehitystä? Suppean aiheen parissa koko kestonsa möyrivä elokuva paljastuu tarinan teemoihin uppoutuessa miellyttävän rohkeaksi ja provosoivaksi aikalaisteokseksi.