Tatu Piispanen

L'isola degli uomini pesce (Ihmislaboratorio, 1979)

Ohjaaja:

• Sergio Martino
• Miller Drake
• Jim Wynorski

elokuva arvostelu

Sergio Martinon syväläiselokuva on kelvollisen tunnelmallinen Karibian-seikkailu, mutta juonta kiinnostavampaa siinä on teoksen vaiheet amerikkalaislevittäjien käsissä.

Välillä käy niin, että elokuvan valmistumiseen johtaneet tapahtumat muodostavat huomattavasti kiehtovamman tarinan kuin niistä syntyneen taideteoksen onnistuu esittää. Joskus harvoin taas elokuvan elämän värikkäin vaihe alkaa vasta jonkin aikaa sen valmistumisen jälkeen. 70‑luvun alussa sarjan kaikkien aikojen parhaita giallo-mysteereitä ohjanneen Sergio Martinon "kalaihmisiä" vilisevä Karibian-seikkailu L'isola degli uomini pesce eli Island of the Fishmen kuuluu jälkimmäisten harvalukuiseen joukkoon.

L'isola degli uomini pescen julkaisu‑ ja versiohistoria ei ole aivan saman kaliiperin saaga kuin Roger Cormanin aikaisemman eurooppalaispoiminnan Operation Titian (Operacija Ticijan, 1963), josta Corman laski levitykseen peräti kolme uudelleenleikattua ja lisäkohtauksilla varustettua versiota (Portrait in Terror, Blood Bath ja Track of the Vampire), mutta silti erittäin mielenkiintoinen varsinkin huomioiden siihen sekaantuneen tekijäjoukon lahjakkuuden. Operation Titianin monimuotoiset vaiheet on dokumentoitu ansiokkaasti Arrow Videon Blood Bath ‑Blu-ray-boksiin, mutta harmillisesti L'isola degli uomini pescestä ei ole saatavilla samankaltaista eri versiot yhteen kokoavaa julkaisua.^[1] Scorpion Releasingin Screamers ‑Blu-rayn ekstrat valottavat kuitenkin amerikkalaisten versioiden syntyhistoriaa kiitettävästi lukuisin haastatteluin.

B‑tuottajaveteraanit Harry Rybnick ja Richard Key, jotka ovat vastuussa mm. Godzillan (1954) amerikkalaistetusta versiosta Godzilla, King of the Monsters! (1956), näkivät potentiaalia Martinon filmissä ja ostivat sen oikeudet Yhdysvaltain markkinoille. Rybnickin ja Keyn mielestä alkuperäinen L'isola degli uomini pesce oli kelpo seikkailu, mutta turhan kesy genre-elokuvien aikakauden paikalliselle kohdeyleisölle sekä 100‑minuuttisena hieman liian pitkä ekonomisimpiin teatterinäytösslotteihin. Niinpä he pestasivat Joe Danten leikkaamaan teoksen nopeatempoisemmaksi ja lisäämään siihen väkivaltaa, joka ansaitsisi Motion Picture Associationilta R‑ikärajan. Piraijan (Piranha, 1978) jo ohjannutta Dantea kiinnosti kuitenkin tässä vaiheessa enemmän omat projektinsa, joten hän nakitti uusien kohtausten tekemisen ystävälleen, tehostejaksojen ja trailerien editointiin erikoistuneelle Miller Drakelle.

Drake sai uusien kohtausten kuvaamiseen käyttöönsä neljä päivää sekä 50 000 dollaria. Summasta kymmenen tuhatta kului erikoistehosteisiin ja toinen mokoma joulurahan tarpeessa olleen Mel Ferrerin palkkaamiseen. Jatkuvasti tilipussinsa raviradalla kuluttanut Cameron Mitchell lähti mukaan halvemmalla, kunhan sai rauhassa naukkailla taskumatistaan öiselle malibulaiselle rannalle alkutalvesta sijoittuneissa kuvauksissa. Gore-efekteistä ja otusten maskeerauksesta Joe Dante sai vastaamaan Piraijan tehosteiden parissa työskennelleen Chris Walasin, joka myöhemmin muun muassa suunnitteli gremlinit Danten Riiviöihin (Gremlins, 1984) sekä voitti Oscarin David Cronenbergin Kärpäsestä (The Fly, 1986).

Miller Draken kirjoittamassa ja ohjaamassa, noin 12‑minuuttisessa uudessa prologissa Ferrerin esittämä yläluokkainen seikkailija rantautuu vuonna 1891 nimettömälle Karibian saarelle pienen tutkimusryhmänsä kanssa etsimään huhuttua aarretta. Jotain pahaenteistä liikkuu kuitenkin rantakallioilla, ja pian alkaa veri roiskua. Aloitusjakso liioiteltuine sumuefekteineen on pöhkö, mutta pään irti repimiseen huipentuvat kuolemat ja visvaiset tehosteet tekevät siitä viihdyttävää katsottavaa. Mielenkiintoisesti Drake muistelee,^[2] että tuottajat Rybick ja Key nimenomaisesti eivät halunneet teosta buustattavan seksillä tai alastomuudella, vaan ainoastaan gorella, vaikka kuvauksiin palkattu Eunice Bolt olisi ollut valmis paljastamaan tissinsä.

Prologin lisäksi Walasin toteuttama hirviö nähdään vielä yhdessä elokuvan loppupuolelle sujuvasti liitetyssä, Joe Danten autotallissa kuvatussa kohtauksessa, jossa se korvaa alkuperäisen version kömpelömmän kidusmiehen. Tämän lisäksi L'isola degli uomini pescestä poistettiin reilu parikymmentä minuuttia alkuperäistä materiaalia, jolloin kestoksi saatiin ideaali noin puolitoista tuntia. Dante leikkasi elokuvan musiikkiin rytmittyväksi ja ääniraidalle lisättiin huohotusta nostattamaan jännitystä. Miespääosaa näyttelevä Claudio Cassinelli, joka oli tehnyt roolinsa vastanäyttelijänsä Barbara Bachin ja Richard Johnsonin tavoin englanniksi, dubattiin italialaisen aksenttinsa takia uudestaan englanniksi täysin epäsopivalla ääninäyttelijällä.

Alkuperäinen kidusmies

Chris Walasin uusi kidusmies

Tässä vaiheessa Roger Corman astui kuvioihin ostaen elokuvan tuotantoyhtiönsä New World Picturesin levitettäväksi, mutta ei pitänyt suoraa käännösnimeä Island of the Fishermen riittävän kaupallisena. Hän ja Richard Key olivat sitä mieltä, että filmiä tulisi markkinoida käynnissä olleen slasher-buumin hengessä, joten he nimesivät sen Something Waits in the Darkiksi ja antoivat tehtävän tuohon aikaan New World Picturesin markkinointivastaavana työskennelleelle Jim Wynorskille. Paremmin elokuvayleisön pulssin tunteneen Wynorskin mielestä lähestymistapa oli itse teos huomioiden täysin väärä, mutta uutena tulokkaana firmassa hän ei uskaltanut väittää vastaan vaan teki työtä käskettyä.

Kampanjaa varten syntyi juliste, jossa jonkinlaisen liskohirviön pitkään kynteen heijastuu kuva vähäpukeisesta naisesta. Tagline "If it finds you, pray all it does is kill you!" viittaa hirviön suorittamaan seksuaaliseen väkivaltaan tai vähintään kidutukseen (joita kumpaakaan ei nähdä elokuvan missään versiossa). Julisteessa sentään suoraselkäisesti kreditoidaan italialaiset nimet elokuvan tekijöiksi ja Miller Drake lisäkohtausten käsikirjoittaja-ohjaajaksi. Sen sijaan rehdiksi sumutukseksi voinee laskea Wynorskin leikkaaman trailerin, joka sisältää raflaavampaa materiaalia New World Picturesin Humanoids from the Deepistä (1980) ja Piraijasta, ja johon on varsinaisesta Something Waits in the Darkista kelpuutettu mukaan lähinnä vain muutamia otoksia uudesta epilogista. Trailerin intensiivinen kertojaääni lupailee hirviöraiskausväkivaltaa vielä julistetta suoremmin ja yhtä katteettomasti: "This year thousands of women will be targets of violent sexual assaults… in some cases the attackers won't be human!".

Roger Cormanilla oli tapana testata elokuviaan lähettämällä niistä kymmenisen kopiota jollekin pienelle paikkakunnalle ja katsoa minkälaisen vastaanoton teos saa. Something Waits in the Dark ei kiinnostanut juuri ketään, joten pettynyt Corman veti sen ensimmäisen viikonlopun jälkeen pois levityksestä. Jim Wynorskilla oli kuitenkin idea, ja Corman antoi hänelle vapaat kädet suunnitella uusi kampanja, kunhan siihen ei palaisi liikaa rahaa. Wynorskin mieleen oli painunut Arch Obolerin Lights Out ‑radioshow'sta kauhutarina nurinkurin käännetystä miehestä, ja hän päätti tehdä tästä koko kampanjansa koukun.

New World Picturesin studioilla olivat vielä pystyssä James Cameronin Kauhun planeettaan (Galaxy of Terror, 1981) suunnittelemat komeat lavasteet, joten Wynorski soitti silloiselle tyttöystävälleen Janelle Delabarille (joka oli toiminut mallina myös Something Waits in the Dark ‑julisteen naishahmolle), käski tämän napata mukaansa seksikkäät alusvaatteet, ja he suuntasivat eräänä sunnuntaina elokuvakameran kanssa studiolle keneltäkään lupaa kysymättä. Kauniin naisen lisäksi filmille piti toki tallentaa myös nurinkurin käännetty mies; sen luomaan Wynorski sai huokuteltua ilmaiseksi kaverinsa Rob Bottinin, joka nousisi seuraavana vuonna tehostemaailman supertähdeksi suunniteltuaan efektit John Carperterin The Thingiin (1982).

Yhdessä päivässä syntyi materiaali uuteen traileriin, jossa Delabarin esittämä tutkija kirkuu scifilavasteissa ja Bottinin loihtima visvainen otus, kertojaäänen mukaan siis nurinkurin käännetty mies, haroo kouraansa ja avaa kitansa. Wynorski nimesi elokuvan vielä kerran uusiksi Screamersiksi, ihan vaan sen takia, että Scanners (1981) oli samaan aikaan suuri menestys lippuluukuilla. Näin siis saatiin pikavauhtia valmiiksi traileri, jossa ei ollut sekuntiakaan materiaalia itse elokuvasta.

Tuntemalleen taiteilijalle Wynorski maksoi 300 dollaria mustavalkoisena piirretystä nurinpäin käännetyn miehen kuvasta, jota käytettäisiin sanomalehtimainoksiin ja alun perin myös budjettisyistä ainoastaan mustavalkoisena painettuun uuteen julisteeseen. Tällä kertaa kaikki jäljet alkuperäisteoksen italialaisuudesta häivytettiin ja ohjaajaksi keksittiin pseudonyymi "Dan T. Miller".^[3]

Screamers lähetettiin uudelle testikierrokselle ja tällä kertaa liput tekivät kauppansa. Hommassa oli kuitenkin yksi ongelma: elokuvaa trailerin ja mainosten perusteella katsomaan tullut yleisö koki aivan perustellusti tulleensa kusetetuksi, sillä vaikka heitä varoitettiin, että "tulette todella näkemään nurinkurin käännetyn miehen", mitään tällaista elokuvassa ei tietenkään ollut. Drive‑in‑teattereiden yleisö päätyi kapinoimaan repien autoihin ripustetut kaiuttimet irti johdoistaan ja hajottaen paikkoja.

Mellakointiuutisten jälkeen Wynorski sai puhelun Roger Cormanilta, joka kysyi tältä suoraan, nähdäänkö elokuvassa nurinkurin käännettyä miestä. Wynorski vastasi rehellisesti tunnustaen kaiken mitä oli tehnyt, ja odotti Cormanin antavan hänelle potkut. Corman kuitenkin totesi, ettei ikinä irtisanoisi työntekijää, joka saa perseitä penkkiin, mutta nurinkurin käännetty mies on lisättävä elokuvaan levottomuuksien välttämiseksi. Niinpä Wynorskin oma‑aloitteisesti kuvaama materiaali päädyttiin liittämään käsin Screamersin kaikkiin noin kahteenkymmeneen esityskopioon: elokuvan loppupuolella Claudio Cassinellin kurkistaessa ovesta leikataan selittämättömästi trailerissa nähtyyn kohtaukseen, joka saatiin venytettyä pariminuuttiseksi käyttäen suurin piirtein kaikki kuvattu filmi. Se, että siihen asti tarina on sijoittunut 1890‑luvulle ja yhtäkkiä ollaankin hetkellisesti jossain tulevaisuudessa, häiritsi katsojia vähemmän kuin "nurinkurisen miehen" puuttuminen.

Loppujen lopuksi Screamers oli siis hybridisekamelska, joka alkoi Miller Draken prologilla, seurasi sitten pääpiirteissään Sergio Martinon L'isola degli uomini pesceä Joe Danten uudelleenleikkaamana, sisältäen vielä Jim Wynorskin lyhyen uuden inserttijakson. Mukana oli näin ollen sikin sokin sekä alkuperäisiä italialaisia tehosteita että Chris Walasin ja Rob Bottinin pienen budjetin taidonnäytteet. Koska Wynorskin materiaali lisättiin jälkikäteen mukaan teattereita kiertäneisiin levityskopioihin, täyspitkää Screamers-versiota ei ole säilynyt jälkipolville. Scorpion Releasingin alkuperäisestä Screamers-negatiivista masteroitu Blu‑ray on täysin sensuroimaton versio mutta ilman Wynorski-jaksoa, joka lienee iäksi kadonnut ellei jostain satu löytymään yhtä yhdysvaltalaisteattereita kiertäneistä levityskopioista.

Levittäjät muualla maailmassa eivät katsoneet Island of the Fishmenin tarvitsevan viritystä, vaan sitä esitettiin pääasiassa alkuperäisessä, englanniksi puhutussa muodossaan. Suomessa se sai ensi-iltansa heti tuoreeltaan nimellä Ihmislaboratorio, päästen hieman vajaalla kahdellakymmenellä tuhannella maksaneella katsojalla vuoden 1979 sadan katsotuimman elokuvan joukkoon, jättäen taakseen mm. Terrence Malickin Onnelisten ajan (Days of Heaven, 1978) ja Werner Herzogin Nosferatun (1979).

Island of the Fishmenin on usein mielletty keskimmäiseksi osaksi Sergio Martinon seikkailuelokuvien trilogiaa, sillä se valmistui Viidakon julman salaisuuden (La montagna del dio cannibale, 1978) ja Ihmissyöjäkrokotiilin (Il fiume del grande caimano, 1979) välissä. Elokuvia yhdistää kuitenkin vain lajityyppi ja osin samat tekijät, eikä niiden välillä ole tarinallista jatkuvuutta.

Kauhuharrastajien piireissä Island of the Fishmen on ansainnut lisähuomiota sillä, että sen on tulkittu olevan epävirallinen filmatisointi H.P. Lovecraftin "syväläiset" esittelevästä pienoisromaanista Varjo Innsmouthin yllä (The Shadow Over Innsmouth, 1936); Internet Movie Database menee jopa niin pitkälle, että kreditoi Lovercraftin yhdeksi tarinan kirjoittajista. Vaikka yhtäläisyyksiä löytyy aina paikallisesta kultista kulta-aarteeseen ja toki itse kalamiehiin, jokainen tällä perusteella elokuvaa katsomaan ryhtyvä tulee pettymään, sillä paljoakaan lovecraftiläistä tunnelmaa ei teoksessa ole. Suurempina inspiraation lähteinä voi perustellusti pitää H.G. Wellsin tieteisromaanien klassikkoa Tohtori Moreaun saari (The Island of Dr. Moreau, 1896) ja Universal Studiosin Mustan laguunin hirviötä (Creature from the Black Lagoon, 1954), joiden lisäksi mukaan sekoitetaan vielä Atlantis-myyttiä, voodoota ja purkautumisvaarassa oleva aktiivinen tulivuori.

Elokuvan tarina sijoittuu 1890‑luvulle, ja siinä Claudio Cassinellin esittämä lääkäri Claude rantautuu vankeja kuljettaneen laivan haaksirikon jälkeen tuntemattomalle Karibian saarelle. Clauden ohessa hengissä ovat selvinneet vain muutama rikollinen, jotka alkavat kuitenkin mystisesti katoilla saarta tutkiessaan; liikkeellä vaikuttaa olevan jotain normaaleja viidakon vaaroja kauhistuttavampaa. Oudot rituaaliesineet antavat vihiä, että saaren alkuperäisväestö on sekaantunut mustaan magiaan. Pian resuuntunut joukko törmää hevosella ratsastavaan kauniiseen valkoiseen naiseen (Barbara Bach), jota seuraamalle he löytävät Richard Johnsonin esittämän kolonialistipampun plantaasille. Asumus sisältää myös laboratorion, jossa heikkokuntoinen tiedemies (Joseph Cotten) työskentelee jonkin sellaisen parissa, mikä Clauden moraalikäsitysten mukaan on ehdottoman tuomittavaa.

Vilkaisu Island of the Fishmenin tekijätietoihin kertoo, että siltä on lupa odottaa jonkinlaista italialaista laatua. Martinon veljekset, ohjaaja Sergio ja tuottaja Luciano, ovat luottonimiä, vaikka maan elokuvateollisuus olikin 1970‑luvun lopulla jo pahassa laskusuhdanteessa. Käsikirjoituksen päävastuu on Sergio Donatilla, jonka kynästä ovat lähtöisin muun muassa spagettiwestern-klassikot Kasvokkain (Faccia a faccia, 1967), Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) ja Maahan, senkin hölmö! (Giù la testa, 1971). Kuvaaja Giancarlo Ferrando on tehnyt Martinojen kanssa parhaimmillaan huikean näköistä yhteistyötä All the Colors of the Darkista (Tutti i colori del buio, 1972) alkaen.

Siinä amerikkalaiset tuottajat olivat aivan oikeassa, että Island of the Fishmen on tempoltaan melko verkkainen, eikä sen väkivalta ole kovin graafista. Jos Sergio Martinon edellinen elokuva Viidakon julma salaisuus päätyi kannibalisminsa takia peräti Ison‑Britannian Video Nasty ‑laajennoslistalle, Island of the Fishmen puolestaan sopisi melko nuorellekin yleisölle, ellei se sisältäisi yhtä kohtausta, jossa vanki hyökkää Barbara Bachin kimppuun himokkain aikein. Syväläisten suorittamat tapot ovat Mustan laguunin hirviöön verrattavissa olevia tylsiä kynsimisiä, jotka saavat kaipaamaan Miller Draken veristä prologia.

Myöskään alkuperäiset hirviöt eivät arvattavasti pärjää amerikkalaisten luomuksille. Syväläispuvut ovat tosin sinänsä aivan kelvollisia, varsinkin kun ottaa huomioon, että niissä oli pystyttävä myös uimaan, mutta etenkin staattisina sivuille tuijottavat silmät lisäävät niihin turhan paljon tahatonta koomisuutta. Jonkinnäköisistä tuotantoarvoista kertovat loppupuolen näyttävät lavasteet, vaikka tulivuoren toimintaa kuvataan selkeästi erottuvan arkistomateriaalin avulla.

Näyttelijät onnistuvat vaihtelevasti. Claudio Cassinellilla ei oikein ole sankarin karismaa, mutta suoritus on silti pätevä. Autenttisesti riutuvalta näyttävää Joseph Cottenia käy vähän sääliksi. Jo yksistään katsomisen arvoiseksi Island of the Fishmenin puolestaan tekee Barbara Bach hehkeimmillään. Yhtään ei haittaa myöskään se, että Bach viettää useamman kohtauksen veden varassa pukeutuneena valkoiseen mekkoon vailla rintaliivejä. Promootiovalokuvat, joissa Bach hengailee syväläisten piirittämänä nännit märkään tekstiiliin piirtyen, ovat luultavasti saaneet jokaisen ne nähneen naiskauneuden arvostajan lisäämään elokuvan katselulistalleen.

Mikä versio L'isola degli uomini pescestä sitten kannattaa katsoa? Tähän ei ole helppoa vastausta. Alkuperäisten tekijöiden tarkoitusperiä lähtökohtaisesti vaalivien valinta on tietysti pitkä italialainen versio, mutta tällöin jää paitsi Chris Walasin efekteistä. Minkään version äärellä vietetty aika ei kuitenkaan ole hukkaan heitettyä. Vaikka kokonaisuus ei yllä täyteen potentiaaliinsa, on sellaisiakin henkilöitä, jotka väittävät L'isola degli uomini pescen olevan paras "kidusmieselokuva" ohi Mustan laguunin hirviön ja Guillermo de Toron The Shape of Waterin (2017).

Sergio Martino palasi aiheeseen vuonna 1995 ohjaten tulevaisuuteen sijoittuvan televisioelokuvan The Fishmen and their Queen (La regina degli uomini pesce). Suorassa jatko-osassa on hauskasti rehtiä Roger Corman ‑henkeä, sillä se kierrättää kohtauksia paitsi ensimmäisestä osasta, myös Martinon post-apocalypse-klassikosta New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 (2019 – Dopo la caduta di New York, 1983). Uusi seikkailu on alkuperäistä elokuvaa enemmän lapsille suunnattu.

Alaviitteet

1. ^ Cineploit Recordsin saksalainen Blu‑ray sisältää Screamersiä varten kuvatut kohtaukset erikseen ekstrana, mutta ei molempia versioita elokuvasta.
2. ^ Knight of the Fishmen: Miller Drake ‑haastattelu Scorpion Releasingin Blu‑rayllä. Myös arvostelut muut tiedot amerikkalaisten versioiden syntyvaiheista perustuvat julkaisulta löytyviin Joe Danten, Jim Wynorskin ja Draken haastatteluihin.
3. ^ Pseudonyymi "Dan T. Miller" lienee yhdistelmä Joe Danten ja Miller Draken nimiä. Kampanjamateriaalissa myös italialaisille annettiin uusia nimiä: Claudio Cassinellista tuli "Charles Cass" ja Luciano Martinosta "Lawrence Martin".