Matti Erholtz

The Night Comes for Us (2018)

Ohjaaja:

• Timo Tjahjanto

elokuva arvostelu

Timo Tjahjanton kunnianosoitus Hongkongin Cat III -elokuville sisältää niin brutaalia toimintaa, että se lähentelee jo kauhua.

The Night Comes for Us on Indonesian ensimmäinen Netflix Originals ‑filmi, ja Gareth Evansin ohjaamien kahden The Raid ‑elokuvan (2011 & 2014) ohella se on kenties indonesialaisen nykyelokuvan tunnetuin teos. Sen ohjaaja Timo Tjahjanto taas on tekijä, jonka elokuvista tekee mieli käyttää sellaisia ankeita adjektiiveja kuin "sujuva", "viihdyttävä" ja "hyvin tehty" – täydellinen Netflix-ohjaaja siis. Ohjaajan yhteistyö suoratoistoyhtiön kanssa on jatkunut. Tätä kirjoitettaessa Tjahjanton tuorein elokuva The Big 4 (2022) on myös Netflixin levityksessä.

Tjahjanto ei ole lahjaton mies, mutta omaperäisten ja mielenkiintoisten juonikuvioiden keksiminen ei kuulu hänen kykyihinsä. Tjahjanton debyytti, yhdessä Kimo Stamboelin kanssa taiteilijanimellä Mo Brothers ohjaama Macabre (2009), oli jonkinlainen sekoitus The Texas Chainsaw Massacrea (1974) ja The Evil Deadiä (1981). The Night Comes for Us taas muistuttaa niin paljon yllämainittuja The Raid ‑elokuvia, että sitä voisi pitää elokuvasarjan kolmantena osana. Juoni on variaatio tuhanteen kertaan nähdystä tarinasta, jossa palkkatappaja haluaa jättää tappamishommat ja kääntyy entistä työnantajaansa vastaan.

Kaakkois-Aasian Triad kontrolloi kahdeksaakymmentä prosenttia Aasian huume-, ase‑ ja ihmiskaupasta, kerrotaan katsojalle elokuvan alussa. Triadilla on kuusi "eliittidelegaattia", jotka huolehtivat siitä, että liiketoimet sujuvat juohevasti. Köyhistä oloista lähtöisin oleva indonesialaisnuorukainen Ito (Joe Taslim) on yksi näistä "kuudeksi valtamereksi" kutsutuista kovistelijoista. Hänen ystävänsä Arian (Iko Uwais) on muuten vain Triadin hommissa. Arian on puku päällä kulkeva pyrkyri, Ito taas on pysynyt uskollisena työläisjuurilleen. Kun Ito saa tehtäväkseen kokonaisen Triadilta huumeita varastaneen kalastajakylän teurastamisen, hänen omatuntonsa alkaa kolkuttaa. Ito tappaa operaatioon osallistuneet kollegansa, ottaa mukaansa verilöylystä henkiinjääneen pikkutytön ja pakenee Jakartaan entisen rakastajattarensa luo. Jakartassa Ito joutuu taistelemaan Triadin lähettämiä tappajia, paikallisia gangstereita ja loppujen lopuksi myös Ariania vastaan.

Tjahjanton käsikirjoittajalahjoista kertoo jotain se, että näinkin yksinkertaisen perustarinan hän saa sotkettua sekavaksi mm. tuomalla mukaan sivuhahmoja, joiden funktio jää katsojalle täysin hämäräksi. Julie Estellen esittämän mystisen "Operaattorin" kohdalla esimerkiksi ei ikinä selviä, onko hän Triadin tai jonkun toisen organisaation palkkalistoilla, vai kenties yksityisyrittäjä. Tarpeettomat dialogikohtaukset ja draamayritelmät myös venyttävät elokuvan pituuden kahteen tuntiin, vaikka The Night Comes for Us olisi ollut parempi puolitoistatuntisena nopeana rykäyksenä.

Juoni on siis sekä sekava että tylsä ja henkilöhahmot ovat lähes täysin mielenkiinnottomia, mutta The Night Comes for Usilla on yksi valtti puolellaan: se on aivan hillittömän väkivaltainen. Jos maailman väkivaltaisinta toimintaelokuvaa alettaisiin valitsemaan, Tjahjanton hurmeinen eepos olisi itsestäänselvästi yksi varteenotettavimmista kanditaateista. Ohjaaja vyöryttää ruudulle niin valtaisan määrä tuskaa, tuhoa ja julmuutta, että siitä ei voi olla vaikuttumatta. Haastattelussa Tjahjanto on kertonut, että The Night Comes for Us on tarkoitettu tribuutiksi Hongkongin pahamaineisille Cat III ‑elokuville, joista hän erikseen mainitsi The Untold Storyn (1993) ja Story of Rickyn (1991). The Night Comes for Usin toimintaputken avaava teurastamokohtaus lienee suora viittaus The Untold Storyn teurasruhojen leikkelyyn.

Hyvä ratkaisu Tjahjantolta on antaa pääosa Joe Taslimille Iko Uwaisin sijaan. Ei Taslimkaan ole mikään draamanäyttelijöiden kuningas, mutta sentään vähemmän kulunut kasvo kuin Uwais, jonka puoleentoista ilmeeseen on jo pahasti ehtinyt kyllästyä. Toimintakoreografina Uwais on toki edelleen pätevä, ja hänen The Night Comes for Usiin sommittelemansa yhteenotot noudattavat raidilaista estetiikkaa: taistelutekniikkana on indonesialainen kamppailulaji silat, tappelut on kuvattu pikemminkin pitkillä kuin lyhyillä otoilla ja stuntit tehdään oikeasti.

Elokuvan muistettavimmat hahmot ovat lesbotappajat Alma ja Elena. Almalla on Louise Brooks ‑tyylinen tumma polkkatukka, ja hän käyttää tappoaseena teräväreunaista ketjua. Elenalla on pitkät vaaleat hiukset, jotka on kammattu toiselle puolelle päätä, ja hänen aseenaan on käyräteräinen kukri-veitsi. Lesbolaisuus ei ole Alman ja Elenan ainoa pahaenteinen piirre: eräässä kohtauksessa Elena kääntää huoneen seinällä olevan krusifiksin ylösalaisin, eli kyseessä on todella saatanallinen naisduo! Alman, Elenan ja Operaattorin taistelu The Night Comes for Usin lopussa on elokuvan verinen huippukohta, jota seuraava Iton ja Arianin välienselvittely on pelkkä läpihuutojuttu. Alman näyttelijä Dian Sastrowardoyo löi itsensä läpi 19‑vuotiaana valtavan suositussa teiniromanssielokuvassa Ada Apa dengan Cinta? (2002), joka on Indonesian pitkäaikaisen ja autoritäärisen presidentin Suharton vuonna 1998 tapahtuneen kuoleman jälkeisen suojasääajan rakastetuimpia teoksia. Kontrasti tuon elokuvan suloisen koulutyttöhahmon ja The Night Comes for Usin sadistisen lesbotappajan välillä on hurja.

Runsaasta toiminnastaan ja väkivaltaisuudestaan huolimatta The Night Comes for Us ei oikein koskaan saavuta hongkongilaisten esikuviensa raakaa energisyyttä. Hongkongin kultakauden elokuvat oli tiiviisti ankkuroitu synnyinkaupunkinsa yhteiskunnalliseen todellisuuteen, jota ne kuvastivat silloinkin, kun kertoivat muinaisista ajoista tai sijoittuivat fantasiamaailmaan. The Night Comes for Usista tämä yhteiskunnallinen sidos puuttuu kokonaan. Sen viittauskohdat ovat pikemminkin muissa elokuvissa kuin ympäröivässä maailmassa. Siinä on toki indonesialaista paikallisväriä, mutta muuten se tuntuu olevan tehty kansainvälistä katsojakuntaa eikä paikallista yleisöä silmälläpitäen. Se ei tietysti ole Tjahjanton vika, että kaikesta mahdollisesta kantaaottavuudestaan ja provokatiivisuudestaan huolimatta isosta osasta nykyelokuvaa on tullut mautonta ja hajutonta, globaaliin kulutukseen tarkoitettua mössöä.