Mika Helminen

The Devil-Doll (Hirveä kosto, 1936)

Ohjaaja:

• Tod Browning

elokuva arvostelu

"Näe ihastuttavien nuorten naisten kutistuvan eläviksi 12-tuumaisiksi paholaisnukeiksi!" — New York Post (elokuvan mainos lehdessä elokuussa 1936)

Sirkuksen sisäänheittäjänä 1900‑luvun alussa työuransa aloittanut ja siitä esiintyjäpuolelle laajentanut Tod Browning siirtyi elokuvan pariin ensin näyttelijänä ja myöhemmin ohjaajana. Tausta sekä friikimmän että perinteisemmän sirkuksen parissa näkyy selkeästi useissa Browningin ohjaustöissä, joukossaan Draculan (1931) ja Freaksin (1932) kaltaisia kauhugenren klassikkoja.

Ohjaajan viimeistä edelliseksi työksi jäänyt The Devil-Doll (Hirveä kosto) oli sekin tietynlainen edelläkävijä, ollen ensimmäisiä nukkeja ja miniatyyrikokoon kutistettuja ihmisiä kauhuelementteinä (pseudo)tieteellisestä näkökulmasta esitellyt elokuva. Myös erikoistehosteet ovat pioneerityötä, etenkin elokuvan valmistusajankohta huomioon ottaen. Jättimäisissä huonekaluissa ja muissa valtavan kokoisissa lavasteissa kuvattu näyttelijöiden kiipeily luo uskottavasti illuusion henkilöhahmojen pikkuruisuudesta.

The Devil-Dollia voi jossain määrin pitää uusintaversiona Browningin omasta mykkäkauden elokuvasta The Unholy Three (1925) tiettyjen samankaltaisuuksien takia, mutta inspiraatiota on otettu myös Abraham Merrittin Burn, Witch, Burn! ‑romaanista vuodelta 1932. Merrittin kirja on toki mainittu The Devil-Dollin krediiteissä. Päärooleissa nähdään aikansa arvostettuja nimiä, kuten vankan teatteritaustan omannut Oscar-voittaja Lionel Barrymore sekä MGM:n Tarzan-elokuvien Janena suurelle yleisölle tutuksi tullut Maureen O'Sullivan.

Ranskaan sijoittuvassa The Devil-Dollissa Barrymore on Paul Lavond, joka ajautuu pankkiirikollegoidensa lavastamana kavalluksesta ja murhasta suorittamaan vankeustuomiotaan Papillon-elokuvastakin (1973) tutulle Pirunsaarelle. Elokuvan alussa Lavond onnistuu seitsemäntoista saarella vietetyn vuoden jälkeen pakenemaan sellitoverinsa Marcelin (Henry B. Walthall) kanssa. Pakoretki vie kaksikon Marcelin kotiin, jonne tämän Malita-vaimo (Rafaela Ottiano) karkulaiset piilottaa. Marcel on elokuvan perinteinen hullu tiedemies ‑hahmo, ja koeputkien kanssa pariskunnan yhteisessä laboratoriossa touhuavan Malita-vaimon vaalea raita hiuksissa lienee sekin jonkinlainen silmänisku Bride of Frankensteinin (Frankensteinin morsian, 1935) Elsa Lanchesterille.

Marcel on yhdessä Malitan kanssa kehitellyt laboratoriossaan seerumia, jolla eläviä olentoja saadaan pienennettyä kuudesosaan entisestä koostaan. Kiilto silmissä saarnaavan Marcelin jalona motiivina ihmisten kutistamiselle on saada maailman ruokavarannot riittämään kaikille. Lilliputtikokoon pienennettyjen kansalaisten muodostama yhteiskunta kuluttaisi luonnollisesti vain murto-osan aiemmin tarvitusta ravinnon määrästä.

Lavondia tiedemiespariskunnan touhu kauhistuttaa, mutta samalla hän näkee Marcelin keksinnössä oivallisen tavan kostaa hänet lavastaneille entisille kollegoilleen. Marcelin ollessa vankilassa on Malita jatkanut pienennysseerumin kehittelyä, mutta yhdisteessä on edelleen perustavanlaatuinen puute; prosessin seurauksena kutistetun henkilön aivotoimintakin surkastuu, ja tästä tulee omaa tahtoa vailla oleva nukenkaltainen miniolento. Käy kuitenkin ilmi, että pikkuihmisiä voi ohjata telepaattisesti (!) noudattamaan isäntänsä pienimpiäkin toiveita, ja tämä sopii vankilapaon jälkeen etsintäkuulutetun Lavondin kostosuunnitelmaan entistäkin paremmin. Lavond suuntaa Pariisiin ja kehittää itselleen iäkkään ja herttaisen rouva Manderlipin hahmon – nukentekijän, jolla on lelukauppa kaupungissa. Lempeän mummon roolissa Lavond uskaltaa myös lähestyä kaipaamaansa tytärtään Lorrainea (Sullivan), joka on kaikki kuluneet vuodet pitänyt isäänsä syyllisenä rikoksiin, joista hänet tuomittiin.

Lavondin manipuloimien mini-ihmisten suorittamat mielikuvitukselliset kostotoimet ja vakuuttavat matte-tehosteet ovat The Devil-Dollin kiehtovinta ja vakuuttavinta antia. Käsityö on kunniassa, sillä digiefekteistä ei luonnollisesti vuonna 1936 osattu haaveillakaan. Hieman höpsön "tieteellisen" aspektin takana on vetävä rikos‑ ja kostotarina ensiluokkaisine näyttelijöineen, vaikka kutistamiseen liittyvässä logiikassa melkoisia aukkoja onkin. Elokuvan ihmemaailmassa kaikki on kuitenkin mahdollista, myös äidinkielenään englantia ranskalaisittain murtaen puhuvat pariisilaiset.

Lionel Barrymoren rasittavuuden rajoja lähenevä pälpätys ikäneidoksi pukeutuneena, sekä Rafaela Ottianon silmien muljauttelu jakavat taatusti mielipiteitä, mutta istuvat täydellisesti tarinaan, jossa on muutakin ylilyötyä. The Devil-Dollin vahvuudet vievät kuitenkin mukanaan. Kun dramaattisessa loppukohtauksssa selvitellään isän ja tyttären välejä, loistavat sekä Barrymore että Maureen O'Sullivan erinomaisen kirkkaasti.