Matti Erholtz

Io Island (Ieoh Island, 1977)

Ohjaaja:

• Kim Ki-young

elokuva arvostelu

Korealaisen elokuvan Wicker Maniksi kutsuttu teos sisältää kuvastoa, joka hätkähdyttää kaiken jo nähnyttä nykykatsojaakin.

Jeju-saarelle perustettavan loistohotellin mainostamiseksi järjestetyllä promootioristeilyllä juopunut lehtimies Chun Nam‑seok (Choi Yun‑seok) aiheuttaa häiriötä. Hän väittää että sekä hotellin nimi, Ieodo eli Io‑saari, että risteilyn leikillinen päämäärä, kyseisen Io‑saaren löytäminen, pilkkaavat saarelaisten perinteisiä uskomuksia. Niiden mukaan Ieodo on paikka, jonne merellä kuolleiden kalastajien sielut päätyvät nauttimaan yltäkylläisyydestä ja rauhasta. Hotelliyrityksen PR‑johtaja Seonwoo Hyun (Kim Jeong-cheol) yrittää rauhoittaa häirikköä haastamalla tämän juomiskilpailuun kanssaan. Miehet ryypiskelevät koko yön laivan kannella ja aamulla Chun on kadonnut. Seonwoota syytetään Chunin heittämisestä mereen ja hän lähtee Chunin esimiehen kanssa kadonneen syntymäsaarelle Parangille tutkimaan hänen menneisyyttään. Paikan päällä he kohtaavat omituisen, naisvaltaisen yhteisön, jota johtaa naispuolinen shamaani, mudang.

Kim Ki‑youngin elokuvien juonitiivistelmät eivät kerro paljoa itse elokuvista, koska Kim on taiteilija, jolle "miten" on paljon tärkeämpi asia kuin "mitä". Io Islandin kohdalla huomiota herättää se, että monella elokuvasta kirjoittaneella arvostelijalla on suuria vaikeuksia kertoa sen juonta oikein. Esimerkiksi IMDb:n sivuilla tätä kirjoitettaesssa oleva juonitiivistelmä ("An investor planning on developing a tourist resort begins an investigation into the legends of the mysterious Io Island in the hope of exploiting its unspoiled beauty.") on täysin virheellinen, kuten myös jotkut elokuvan tietoihin lisätyt "juonen avainsanat" kuten "giallo". Vaikeuksien syynä ei ole kuvatun tapahtumasarjan monimutkaisuus vaan elokuvan erikoinen rakenne ja Kimin kerrontatekniset ratkaisut. Io Islandin prologissa ja epilogissa Seonwoo Hyun palaa Parangille neljä vuotta ensimmäisen vierailunsa jälkeen. Näiden nykyajassa tapahtuvien jaksojen väliin sijoittuva varsinainen elokuva on pitkä takaumajakso, jossa Seonwoo muistelee ensimmäistä matkaansa. Tämän takaumajakson sisällä on kuusi muuta takaumajaksoa, jotka kuvaavat Chun Nam‑seokin elämää sellaisena kuin Seonwoon haastattelemat ihmiset siitä kertovat. Takaumajaksot takaumajakson sisässä eivät sinänsä vielä tekisi Io Islandista vaikeaselkoista, mutta se tekee, että eri takaumajaksot selvästi ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Io Islandissa elokuvakamera, jonka itsestäänselvästi oletamme kertovan meille totuuden, osoittautuu epäluotettavaksi.

Epäluotettavaa kertojaa on elokuvissa käytetty yleensä niin, että jokin jakso elokuvasta paljastuu myöhemmin uneksi tai kuvitelmaksi. Io Islandista tällaiset "sitten minä heräsin" ‑tyyppiset kohtaukset, joilla epätosi selkeästi erotellaan todesta, puuttuvat kuitenkin täysin. Katsoja joutuu puntaroimaan itse, miten eri takaumajaksoista saatavaan ristiriitaiseen informaatioon olisi suhtauduttava.

Onko Io Islandin kerrontateknisillä ratkaisuilla sitten jotain tekemistä elokuvan sisällön kanssa. Ehkä on, ehkä ei. "Seksi ja raha" tiivistää kriitikko/ohjaaja Chung Sung‑ill Io Islandin Blu‑ray-julkaisun kommenttiraidalla elokuvan keskeiset motiivit. Seksin tarkoituksena on lisääntyminen, rahan tarkoituksena on tuottaa voittoa sijoitetulle pääomalle. Parang-saaren kalastajien ja sukeltajien toimeentulon perustana on loputtoman yltäkylläinen luonto, ihmiskunnan alkupääoma, jonka hedelmällisyyttä tehtaiden mereen laskemat saasteet uhkaavat. Luonnon ylenpalttisuuden heijastuma ihmisessä on lisääntymiskyky, jota voi käyttää oikein tai väärin. Kimin visiossa saasteet rinnastuvat hedelmättömään seksiin.

Io Islandissa ihmiskehokin on hyödynnettävää pääomaa (kuten Kari Peitsamon nerokkaassa "Pääomaa"-biisissä), mutta virkistävästi tällä kertaa hyväksikäytön kohteena on mies‑ eikä naiskeho. Kun Chun Nam‑seokin liiketoimet saarella menevät penkin alle, hän joutuu maksamaan ottamansa lainan takaisin ruumiillaan, toisin sanoen seksillä. Loppukohtauksessa ruumiillinen eksploitaatio viedään niin eksplisiittiselle tasolle, että se hätkähdyttää paatunutta 2000‑luvun katsojaakin. Korealainen sensuuri luonnollisesti leikkasi shokkikohtauksen aikanaan pois, mutta Japanista onneksi löytyi leikkaamaton printti ja Kim Ki‑youngin ehkäpä kaunein elokuva säilyi ehjänä jälkipolville.

Lähes kaikki länsimaiset arvostelijat ovat verranneet Io Islandia Robin Hardyn The Wicker Maniin, jota se tietyiltä osin muistuttaakin. Hengeltään Io Island on eräänlainen käänteinen The Wicker Man: lopun shamanistisessa rituaalissa ei uhrata elävää ihmistä muinaisille hedelmällisyyden jumalille, vaan tehdään kuolleesta ruumiista taas hedelmällinen nykyhetken ihmistä varten.

Io Island on haastava ja hankalasti tulkittava elokuva, joka säilyttää salamyhkäisyytensä useiden katsomiskertojen jälkeenkin. Älyllisen hämmentävyyden vastapainoksi siinä on monipuolista visuaalista kauneutta. Kuvaaja Jeong Il‑seongin kameran tallentamat luontonäkymät hivelevät silmää, sisäkohtauksissa taas korostuvat ohjaajan taiturimainen mise‑en‑scène ja hienostunut värinkäyttö. Hieman kuivakkaana alkanut kertomus saavuttaa loppua kohti mentäessä suuren emotionaalisen voiman. Loppukohtauksessa Seonwoo Hyun kohtaa muuten autioituneen Parangin viimeisen asukkaan, Lee Hwa‑si'n esittämän mystisen "baaritytön" Min‑jan, joka kantaa sylissään lasta, jonka mahdollinen isä Seonwoo on. Lapsen mukanaolo tuo pakahduttavaan kohtaukseen lohdullisuutta. Kuten Min‑ja elokuvassa kauniisti sanoo: "Miehen ja naisen yhtyessä kaikki pelot kaikkoavat, ja lapsen synnyttyä voimme rauhallisin mielin odottaa kuolemaakin".