Jetro Suni

La noche de la ira (Blood Hunt, 1986)

Ohjaaja:

• Javier Elorrieta

elokuva arvostelu

La noche de la ira on ohjaajansa muusta tuotannosta poikkeava teos, jonka hiljalleen avautuva mysteeri on kreisimpi kuin arvata saattaisi.

La noche de la ira (käännettynä Vihan yö / The Night of Rage) on lännenelokuvalla Si quieres vivir... dispara (If You Shoot... You Live!, 1975) ohjaajauransa aloittaneen madridilaisen ohjaaja-käsikirjoittaja-säveltäjä Javier Elorrietan kolmas ohjaustyö. Blood Hunt ‑nimellä kotimaansa ulkopuolella levitetty elokuva on ohjaajan omassa filmografiassa eräänlainen outolintu ja selvästi muista töistä poikkeava kokeilu. La noche de la iran tarina pohjautuu Ellorietan omaan lyhyttarinaan The Hunt, jonka tämä antoi Joaquín Oristrellin käsiin elokuvakäsikirjoitukseksi muunnettavaksi.

La noche de la irassa vaimostaan hiljattain eronnut tohtori Alejandro Liema (Patxi Andión) matkustaa uusiin haasteisiin pieneen syrjäiseen espanjalaiskylään. Kylässä vastaanotto on äärimmäisen penseä tohtorin joutuessa heti toistuvan kiusanteon ja pilkan kohteeksi. Baarissa kylän metsästäjät haukkuvat tätä haisevaksi homoksi (oletettavasti partavedeltä tuoksuvaksi, koska mitenkään erityisen puhtailta kyläläiset eivät itse vaikuta), ja kaupan vanha muorikin soittaa suutaan miehen yrittäessä tehdä päivittäisostoksiaan. Hankalista ensiaskelista lannistumatta tohtori alkaa tehdä tuttavuutta kylän eri asukkaisiin, ja hiljalleen selviää, että jotain muutakin on vialla kuin vain perusvittumainen kylän väki.

Hämäräperäinen musta pakettiauto kiertelee kylillä, ja tohtori päättää seurata autoa metsän siimekseen, jonka perältä löytyy huumeparantolaksi paljastuva klinikka. Epämääräistä klinikkaa vartioivat useat pitkiin mustiin takkeihin pukeutuneet miehet ja paikan johtaja Fabián (Aramis Ney) osoittautuu yhtälailla melkoiseksi persoonaksi.

Naapuritalon opettajatar Martaan (jota näyttelee ohjaajan sisko Beatriz Elorrieta) tehdään myös lähempää tuttavuutta, ja ajastaan paljastuu kylää sen historiassa kohdannut murheellinen tapahtuma, joka vaati usean kyläläisen hengen. Kyseiseen päivään palataan takaumakohtauksessa, jossa kesken suuren kyläjuhlan joukko nuoria narkkareita saapuu henkilöautollaan keskustaan ja yrittää ryöstää asiakkaita täynnä olevan paikallisen baarin aseilla uhaten. Ryöstö menee pieleen ja useat kyläläisistä saavat kahakassa joko surmansa tai vähintään haavoittuvat. Tästä leipiintyneenä päättävät kylän miehet yhteistuumin alkaa systemaattisesti kerätä talteen kaikki löytämänsä nuoret huumeaddiktit ja laittaa näitä säilöön "parantolaansa" odottamaan baariryöstön vuosipäivää, jolloin muutama näistä vapautetaan uhriksi vuotuiseen ihmismetsästysriehaan. Näin monimutkaisen kieroa ja aikaavievää kostoa ei keksisi edes Bond-pahis, saati että saisi kokonaisen kylän organisoitua pysymään mukana juonessa ja olemaan asiasta hiljaa ulkopuolisille vuodesta toiseen! Tohtorin saatua selville tämän raskauttavan osan kylän historiaa ja rakastuttua väärään naiseen, vangitaan myös hänet huumeongelmaisten sekaan odottamaan seuraavaa ihmismetsästyskierrosta. Lopuksi tohtori saa vielä mahdollisuuden taistella henkensä puolesta, joskaan varsinaista ihmismetsästysepisodia ei valitettavasti päästä koskaan todistamaan.

La noche de la ira on melko menevä mysteeritrilleri, jonka viihdyttävintä antia ovat sen ylikorostetut ja kärjistetyt henkilöhahmot sekä totaalisen älyvapaa kyläläisten varjelema salaisuus, jonka ympärille koko pääjuoni on rakennettu. Kylän kaikki miehet ovat huonosti käyttäytyviä keskenkasvuisia sikoja ja naiset näille pelkkää lihaa (tätä tarvetta ajamaan on seudulla vieläpä erikseen oma huoratalonsa). Niin sanottuja hyviksiä tai normaaleja elämäniloisia ihmisiä ei kylästä juuri löydy, lukuun ottamatta opettajattaren nuorta siskoa Anaa (Yolanda Ventura), joka on syntisten kyläläisten seassa kuin toisesta universumista. Miehet pukeutuvat mustiin takkeihin ja lierihattuihin ja nuoret vieroitusoireissaan vapisevat narkkarit farkkuihin ja t‑paitoihin, näin katsojalle on varmasti selvää mihin leiriin kukakin kuuluu. Kylän miesten lännenelokuvahenkinen vaatetus on myös omanlaisensa kuriositeetti (samoin kuin westernmäinen lopputaistelu). On hyvin mahdollista, että Ellorietan omalla ensiohjauksella on ollut vaikutuksensa tähän, joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Elokuvan uskottavuusongelmiin voi laskea myös sen kuinka lyhyessä ajassa kaikki tapahtuu. Erillisiä päiviä elokuvan aikaikkunassa tuntuu olevan vain muutama ja tässä ajassa juuri kylään saapunut tohtori ehtii selvittää vuosia salassa pidetyt laittomuudet sekä iskeä naapurin rouvan niin donjuanmaisen onnistuneesti, että molemmat päätyvät tunnustamaan palavan rakkautensa toisilleen jo heti seuraavana päivänä ensitapaamisesta. Nopeutettu ajankulu toimii toki tässä katsojan eduksi, sillä minkäänlaista pitkitystä jo lähes kaksituntiseen vähätoiminnalliseen elokuvaan ei todellakaan jää kaipaamaan.

Samaan tapaan kuin esimerkiksi Jorge Graun Coto de caza (Hunting Ground, 1983) myös La noche de la ira leikittelee kevyesti ajatuksella kuka oikeastaan onkaan syyllinen siihen tilaan, jossa ihminen ajautuu rikoksen tielle jo nuoressa iässä – henkilö itse vai yhteiskunta, ja millä tapaa asia pitäisi korjata ja kenen toimesta. Tämä pohdiskelu oli hyvin tyypillistä espanjalaisessa elokuvassa Francon Espanjan jälkeisenä aikakautena ja synnytti vuoden 1977 tienoilla myös erillisen pinnalle nousseen espanjalaisten quinqui-elokuvien alagenren, joiden tehtailu jatkui aina 80‑luvun lopulle saakka. Nimi quinqui (myös cine quinqui ja cine kinki) viittaa käytännössä nuorisorikoselokuviin, joiden keulakuvina ja tähtinäyttelijöinä nähtiin aitoja kadulta poimittuja nuorisorikollisia. Genren kärkiohjaajia olivat eritoten José Antonio de la Loma (Perros callejeros, 1977; Perros callejeros II, 1979) sekä Eloy de la Iglesia (Navajeros, 1980; El pico, 1983). Myös La noche de la ira on joidenkin lähteiden mukaan niputettu kuuluvaksi quinqui-elokuvien genreen, mutta tämä kategorisointi tuntuu melko väkinäiseltä ja pakotetulta, sillä mikään esimerkillinen tai tyypillinen quinqui-elokuva se ei missään nimessä ole, vaikka huumeriippuvaiset nuorisorikolliset ovat toki yksi elokuvan juonen pääelementeistä. La noche de la iran voi kuitenkin katsoa olevan yritys ratsastaa mukana quinqui-elokuvien aallossa.

La noche de la iran jälkeen Ellorieta käväisi mukana José Ramón Larrazin slasher-elokuvatuotannossa Al filo del hacha (Edge of the Axe, 1988) toimien yhtenä elokuvan kolmesta käsikirjoittajasta. Hän myös sävelsi elokuvan musiikit ja vilahtaa elokuvassa pienessä cameo-roolissa yhdessä toisen käsikirjoittaja José Fraden kanssa. Näiden kahden valtavirrasta poikkeavan elokuvan jälkeen Elorrieta tyytyi ohjaamaan lähinnä perinteisempiä elokuvia (draamaa, romantiikkaa ja komediaa) palaten kuitenkin 2000‑luvulla takaisin rankempien teemojen pariin elokuvilla Pacto de brujas (Witchery Deal, 2003) ja Rojo intenso (Psycho Game, 2006). Nykyään jo yli 70 vuoden ikäinen Ellorieta työskentelee edelleen elokuvien parissa. Uusin vielä tekeillä oleva elokuva Delfines de plata (suom. Hopeiset delfiinit) perustuu Félix García Hernánin samannimiseen terroristisoluaiheiseen kirjaan.

Vaikkei La noche de la ira olekaan mikään suuri tai unohtumaton elokuva, on se silti mielenkiintoinen kurkistus tietyn aikakauden hieman erilaiseen espanjalaiseen elokuvaan ja vähälle huomiolle jääneen ohjaajan tuotantoon.