Esa Meisalmi

D-Tox (Eye See You, 2002)

Ohjaaja:

• Jim Gillespie

elokuva arvostelu

Sylvester Stallone velloi syvissä vesissä D-Toxin julkaisun aikaan. Tympäännyttävä sarjamurhatrilleri peilaa silloista tilannetta osuvasti.

Sylvester Stallone totesi 46‑vuotiaana Daylightin (1996) jälkeen olevansa liian vanha toimintaelokuviin, vaikkei kyvyistä jäisikään kiinni. Ensiluokkainen rikosdraama Cop Land (1997) ei auttanut häntä toisenlaisella urapolulla, mutta kyseinen elokuva olisi voinut aihepiirinsä puolesta olla tasokas testamentti. Siinä Stallone näytteli lihavaa ja hieman hidasta poliisia, joka ei tahtonut enää pärjätä konnien kanssa. Mutta kuinka ollakaan, pian luja kaipuu takaisin suureksi toimintatähdeksi oli jälleen havaittavissa.

Sarjamurhaajaelokuva D‑Tox kuvattiin 1999, vain kaksi vuotta Cop Landin jälkeen. Se oli elokuva, jolta oikein kukaan ei tuntunut varsinaisesti odottavan mitään. Filmi joutui muutamaksi vuodeksi tuotantolimboon, kunnes se pitkäaikaisen sekoilun jälkeen pukattiin viimein porteista ulos. Jim Gillespien (I Know What You Did Last Summer, 1997) ohjaama elokuva näyttää millainen tyhjiössä eläneen Stallonen ura oli 2000‑luvun taitteessa ennen Rocky Balboaa (2006). D‑Tox on ison budjetin vanhaan ysärityyliin tuotettu elokuva, joka osoittaa, ettei Stallone tehnyt huonoimpina päivinäänkään valjua indie-paskaa. Hyvä elokuva se ei silti ole.

D‑Toxin roistolla on väsynyt luonnonvalintateemainen motiivi, jonka varjolla hän tappaa poliiseja. Pohjimmiltaan tyhjä ja anarkistinen ideologia oli tyypillinen 90‑luvun sarjamurhaelokuville, joita tehtailtiin Sevenin (1995) vanavedessä. Syitä surmaamiselle löytyy kaikesta mahdollisesta ja välillä ne unohtuvat kesken elokuvan. Vaimonsa tappajalle menettänyt FBI‑agentti (Stallone) ohjataan syrjäiseen viranomaisten AA‑parantolaan keskelle loputonta lumimyrskyä. Siellä pitäisi suruunsa ryyppäävän mielen levätä. Murhamieskin saapuu paikalle, eikä elokuvan alussa kyseenalaisteta kuka on kuka, sillä se paljastaisi tappajan.

Eristetty lokaatio on kuin The Thingistä (1982) ja mukanokkelasti bondaavat kytät jatkuvan paranoian lähteitä. Pitkien ja sokkeloisten käytävien hyödyntäminen ei toimi, koska katsoja ei odota mitään tapahtuvaksi. Ympäristö on puutteellinen ja ruokkii tarkoituksenvastaisesti pelkästään poliisien epäaktiivista hengailua. Yleensä heidän ei näytetä tekevän mitään järkevää. Roolitus on tehty teoriassa reippaudella, mutta esimerkiksi Tom Berenger joutuu näyttelemään saamatonta nössöä ja Kris Kristofferson tyytyy murisemaan repliikkinsä läpi. Robert Patrick vain kiemurtelee kameran edessä. Kaikkien mainittujen tilalle voisi asettaa helposti liikuteltavia pahviständejä, koska mitään olemusta hahmoilla ei ole.

Filmin muutos alun synkästä poliisitrilleristä lopun tavalliseksi whodunit-jännäriksi on heppoinen, ja elokuva kutistuu kasaan mitä pidemmälle edetään. Tappajalla on ilmiömäinen kyky liikkua miten haluaa kenenkään näkemättä, vaikka kööri olisi puolet ajasta yhdessä ihmettelemässä tapahtumia. Murhamysteeriä on tympeä katsoa, jos naamat laitetaan aluksi riviin ja lopuksi vain ympyröidään oikea tyyppi. Puhtaasti lunastamisesta puhuttaessa tämä klassinen kerronta nostaa ärsytyksen tappiinsa. Tappoihin on löytynyt viihdyttäviä slasher-piirteitä, vaikka murhaajan tapa toteuttaa itseään on ennemminkin hirttää uhrit näyttävästi. Tästä kaavitaan elokuvan aikana kiitettävästi sisältöä.

Murhaajan jahtaaminen on tylsää seurattavaa, vaikka katsojalle lupaillaankin paikoin visuaalisesti melko tyylikkäällä kuvaamisella, että myös lopetus voisi olla toimiva. Yleensä viimeisistä kahinoista puuttuu jokin kulma, jolla erotutaan muista, mutta D‑Tox missaa kokonaan esikuviensa psykologian. Tällaisen elokuvan toivoisi ottavan poliisien kokemista traumoista jotain irti rynnistäen kunnolla eteenpäin.

Stallone-elokuvana D‑Tox ei myöskään tarjoa juuri mitään, ainakaan jos odottaa sisällöltä kovaotteisuutta tai näkevänsä pääosassa taitavan toimintasankarin. Brutaalin kohtalon kokenut FBI‑agentti poikkeaa ymmärrettävästi Stallonen filmografiasta, mutta vaikeasti masentunut hahmo on käsitelty niin särmättömästi, että lopulta käteen jää valmiiksi kaluttu luu.