Jarkko Lehtola

Crash Dive (Hätäsukellus, 1996)

Ohjaaja:

• Andrew Stevens

elokuva arvostelu

90-luvun b-action yhdistelee melko onnistuneesti Punaisen lokakuun metsästystä ja Die Hardia.

Yhdysvaltalainen ydinsukellusvene pelastaa salaisella tehtävällään myrskyn keskeltä kuusi merenkävijää. Nämä kaappaavat ydinsukellusveneen ja uhkaavat laukaista ydinaseen kohti Yhdysvaltoja.

90‑luvulla DTV‑tason toiminta oli monesti pienimuotoista kostotarinaa, mutta Crash Dive on malliesimerkki siitä, kuinka pystytään hämäämään tuotannolliset rajoitteet ja näyttämään budjettinsa raameja huomattavasti suuremmalta elokuvalta. Ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja Andrew Stevens oli tiukasti Roger Cormanin sekä Golan & Globusin jäljillä, kun Crash Divestä muotoutui elokuva pre‑sale-tyyppisessä prosessissa. Tuotanto hyödynsi 90‑luvun globaaleja markkinoita ja kopioi aikakauden menestyselokuvia. Stevens on kertonut elokuvan tuotantoprosessista kirjassaan Producing For Profit: A Practical Guide to Making Independent and Studio Films (2016).

Elokuvatuotannon rahoittamisessa yleinen tapa halpatuottajilla on myydä elokuvan ennakko-oikeuksia. Joskus elokuvasta oli valmiina vain idea. Eräässä keskustelussa Japanilaisen ostajan kanssa hän sattui hetken mielijohteesta mainitsemaan sukellusveneen. Vastakumppani innostui ja lupautui heti ostamaan sukellusveneaiheisen elokuvan, jos sellainen olisi tulossa. Tuotantoyhtiö toimi globaalisti, joten Stevens ryhtyi sovittamaan eri markkinoiden tarpeita keskenään. Saksa oli iso markkina ja osti paljon toimintaa, joten elokuvan piti olla actioniä. Saksassa täytyi välttää liiallista väkivaltaa, mutta muita rajoitteita ei ollut. Kolmas iso markkina löytyi Koreasta ja siellä lähitaistelut olivat tärkeitä. Kotimaan videomarkkinoiden sisäänostajien kanssa pohdittiin castingiä, ja tuohon aikaan Michael Dudikoff oli hyvä kompromissi tunnettavuuden ja lajityypin kannalta. Elokuvan sisältö alkoi muotoutua eri markkinoiden kautta ja Stevens hahmotteli käsikirjoittajalle vain yhden ohjeen, elokuvan piti olla "Die Hard sukellusveneessä". Rahoittajia varten modifioitiin The Hunt for Red Octoberin (1990) juliste, josta myöhemmin muokattiin lopullinen kansikuva.

Elokuvan tuotanto kertoo täysin sen millainen läpeensä kaupallinen miksaus elokuva on. Kaupallisuus sai vielä lisäkierroksia, kun Stevens keksi kysyä Disneyltä Purppuravyöhyke (Crimson Tide, 1995) ‑elokuvan kuvamateriaalia ostettavaksi ja käytettäväksi. Kun Disney suostui, oli saatu hoidettua suurin ongelma, eli kuvamateriaali sukellusveneestä. Tämän lisäksi käytettiin laivastoaiheisia ulkokuvauksia Steel Sharks (1997) ‑elokuvasta, jota kuvattiin samoihin aikoihin. Crash Diven kaltaisille elokuville kun Yhdysvaltain laivaston kuvausluvat olivat ulottumattomissa. Stevens ohjasi elokuvan pyrkien toistamaan Purppuravyöhykkeen sisätilojen kuvausta parhaansa mukaan. Näillä saatiin budjetti pysymään muutamassa miljoonassa ja käsissä oli elokuva, joka meni kaupaksi lähes kaikkialle.

Crash Diven käyttämät Purppuravyöhykkeen merenalaiset sukellusvenekohtaukset eivät ole niin ongelmallisia kuin miltä kuulostaa. Troman tai muiden halpatuottajien kaltaisen kopioroskan sijaan kohtaukset ovat sovitettu melko hyvin käsikirjoitukseen ja ne toimivat, vaikka katsoja olisikin tietoinen niiden alkuperästä. Elokuvaa seurasi myöhemmin epävirallinen jatko‑osa Counter Measures (1998) uusiokäytettävien filmimateriaalien ja Michael Dudikoffin kera. Paria vuotta myöhemmin Dolph Lundgrenin sukellusvene-actionissä Agent Red (2000) käytettiin taas samoja, jopa kuuden eri elokuvan alkuperäismateriaaleja. Myöhempien elokuvien taso oli heikko, eikä niissä päästy Crash Diven tasolle.

Halpatoiminnan tapaan käsikirjoituksessa itsessään on paljon rimanalitusta, jossa pikavauhtia pyritään järjestämään olosuhteet juonen kannalta sopiviksi. Terroristit jättäytyvät myrskyävällä Atlantilla merihätään ja luottavat siihen, että alueella ylipäänsä on oikeaan aikaan kohteena oleva sukellusvene, jonka täytyy vielä pelastaa heidät. Tämän jälkeen terroristit valloittavat ilman aseita tai muita varusteita huipputeknisen sota-aluksen, jolloin päästään ns. Die Hard ‑vaiheeseen. Onni suosii todellakin rohkeaa tässä tapauksessa.

Välillä toimintastarojen asiantuntijuusalueiden poikkitieteellisyys on huvittavaa, mutta James Carterin (Michael Dudikoff) tapauksessa mennään jo naurettavuuksiin. James Carter on nelikymppinen jo eläkkeellä oleva yksinhuoltaja, joka on ex‑Seal ja USA:n käytössä olevan moderneimman sukellusveneen suunnittelija. Carter myös fiksailee itsekseen alusta. Myöhemmin mainitaan aluksen olevan 688‑luokan sukellusvene, joita oli Yhdysvalloilla palveluksessa 90‑luvulla yli 60 kappaletta. Sivutoimiensa ohella Carter ruuvailee vanhaa lava-autoa eläkepäivillään. Carter toistaa yleisen stereotypian epäsotilaallisesta työväenluokan action-sankarista, joka tulee ja menee miten huvittaa. Kun yhteys sukellusveneeseen menetetään, niin pääsuunnittelija ja ex‑Seal tunkeutuu sisään veden alla olevaan alukseen.

Kun B‑luokan toiminta integroitui syvemmin globaaleihin markkinoihin ja pystyi nostamaan tuotantoarvoja Crash Diven kaltaisilla toimilla, se menetti jotain entisaikojen anarkistisuudesta ja yllätyksellisyydestä. Uusi suuntaus oli kompromissinomainen toimintaelokuva, jossa reunat olivat tylsistyneet, ylilyönnit poistuneet ja toiminta alkoi muuntua taistelulajien taitamisen sijaan geneeriseksi nyrkkitappeluksi. Crash Dive toimii silti pätevänä ysäri‑b‑actioninä kokonaisuuden kautta. Myös sukellusvene-actionien kapealla saralla elokuva on edelleen täysin toimiva. Viimeisin yritys Black Water (2018) ei tuonut mitään uutta toimintaympäristöön, vaan tukeutuu pelkästään Jean-Claude Van Dammen ja Dolph Lundgrenin pääosiin.