Jari Mustonen

Blonde (Blondi, 2022)

Ohjaaja:

• Andrew Dominik

elokuva arvostelu

"I wanna be loved by you, just you, and nobody else but you, I wanna be loved by you, alone."

Ensireaktioita maailmalla:
Kuvottava, vastenmielinen. Eksploitaatiota.

Joskus käy siten, että elokuva iskee yhteiskunnan hermopisteeseen ja ravistelee. Keskustelupalstoille ja elokuvakritiikkeihin alkaa ilmestyä mielipiteitä teoksen vahingollisuudesta. Näin kävi uusiseelantilaisen Andrew Dominikin ohjaamalle Marilyn Monroen elämäkertaelokuvalle Blondi. Lisäksi se sai kaikista kyseenalaisimmille ei‑pornoelokuville varatun NC‑17 ‑ikärajaluokituksen.

Kaikesta tästä saattoi herätä ennakko-odotus erityisestä taideteoksesta, joka puhuttelee syvältä yhteiskuntaa ja koetaan siksi provosoivaksi. Heti Blondin ensimmäiset viisi minuuttia kuitenkin vihjaavat, ettei luvassa ole temaattisesti haastavaa kerrontaa. Dramaattisen pianomusiikin ja laulun säestyksellä livutaan vääjäämättä tekotaiteellisuuden viemäriin.

Marilyn Monroen tarina alkaa ikävästä lapsuudesta, eikä tunnetasolla kehity siitä mihinkään. Seuraavan liki kolmen tunnin aikana kaikki pysyy muuttumattomana. Ei ole edes selvää, mitä aikakautta tarinan olisi tarkoitus ilmentää, liikutaanko jonkinlaisessa ohjaajan mielikuvitusmaailmassa? Kiinnekohdat 50‑luvun Hollowoodiin jäävät käytännössä vain muutamiin Monroen ensi-iltaelokuviin, sekä tähden kulloiseenkin miesystävään. Päähenkilöä näyttelevän Ana de Armasin antaumuksellinen muuntautuminen tuhoutuu lopulta sekin.

Dominikin itse käsikirjoittama teos perustuu Joyce Carol Oatesin fiktiiviseen kertomukseen Marilynista. Kirja ei selvästikään ole kovin hyvin siirtynyt elokuvamuotoon. Dominikin filmatisoinnin ainoa kantava teema on päähenkilön kokema isäkaipuu. Tätä hän hieroo yleisön naamaan laittamalla Marilynin hokemaan sanaa "daddy" useissa kohtauksissa, kymmeniä kertoja. Itse asiassa Ana de Armasin huolellisesti tekemä roolityö raiskataan niin totaalisesti, että heikkohermoisempi näyttelijätär olisi saattanut läimäyttää Dominikia ymmärtäessään, mitä tapahtuu.

Elokuva muotoutui ongelmalliseksi myös ulkomaailmassa. Dominikia syytettiin misogyniasta pian ensi-illan jälkeen, koska hän antoi haastattelun, jossa nimeää Gentlemen Prefer Blondesin (1953) naisnäyttelijöiden hahmot "hyvin pukeutuneiksi huoriksi". Myös toisessa haastattelussa hän tarjosi kansalle samantyylisiä assosiaatioita. Herää kysymys, käsitteleekö Dominik itse Monroeta tuona "huorana", josta tykkää puhua?

Blondiissa nähdään tehokeinona Monroen kohdussaan kantama sikiö, joka moralisoi tähteä tämän aiemmin tekemästä abortista. Yhtä taiteellista on seurata kolme minuuttia kuinka Monroen hame nousee ylös ilmavirran vaikutuksesta, miesjoukon mylviessä. Allegoria hyväksikäytöstä on ilmeinen, mutta samalla epärehellisyyttään analyysina alleviivaava, olihan Monroe paitsi radikaali stereotypioiden murtaja myös voimaannuttava esikuva monille naisille. Hänen elämänsä pelkistäminen miehisen katseen alle yksinkertaistaa tavattomasti Monroeta ihmisenä. Puhumattakaan saavutusten poispyyhkimisestä.

Dominikin puolustukseksi mainittakoon, ettei hänen tarkoituksensa ollut missään vaiheessa luoda lineaarista kertomusta Monroen elämästä, vaan käsitellä kyseistä ikonia tästä kulttuuriin elämään jääneiden kuvien välityksellä.

Hänen vahvuutensa ovatkin selkeästi visuaalisessa osaamisessa, minkä vuonna 2007 valmistunut niin ikään paikallaan polkeva The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford myös osoittaa. Parhaimmillaan Blondin yksittäiset otokset tulevat intensiivisyydellään iholle. Esimerkistä käy hyytävän tarkasti lavastettu Monroen kuolinkuva. Myös NC‑17 ‑ikärajan tuoneet otokset ovat tehokkaita. Eivätkä elokuvan lääkehuuruiset sekoamiset liene kaukana siitä, mitä tähdet kokevat Hollywoodin pimeällä puolella. Marilynin riutuminen yksinäisyydessä osana suurta viihdekoneistoa on perusteltu.

Elokuvan Monroe ei silti voita katsojia puolelleen. Hän ei kehity mihinkään suuntaan, saati tunne mitään, vaan on kuin tahdoton olento, jolla ei ole persoonaa ja jonka elämään ohjaaja siirtää omia fetissejään. Hiljalleen käy ilmeiseksi, ettei elokuva edes kerro Monroesta, vaan ohjaajasta itsestään.

Blondi tuo elokuvana mieleen klassisen vertauskuvan: kuin katsoisi maalin kuivumista. Tosin sillä poikkeuksella, että tällä kertaa huoneessa on myös itse maalari, joka selittää kovaan ääneen, miksi juuri hänen luomuksensa on taidetta. Pian katsoja ymmärtää, ettei tarkoitus alkujaankaan ollut katsella maalia, vaan kuunnella itseään taiteilijaksi julistavan miehen vakuutteluja omasta kyvykkyydestään: katso, minä olen taitelija.

Dominikin tapa alleviivata omia oivalluksiaan muuntaa vakavaksi tarkoitetun elokuvan lähes parodiaksi. Sikiön puhuessa lapsikertojan äänellä ja "daddyn" toistuessa on vaikea välttyä ajatukselta, että kohtalaisen kyvytön mies on yrittänyt hyväksikäyttää itseään huomattavasti merkittävämpää persoonaa.

Me, jotka toivoimme hyvin rakennettua henkilökuvaa yhdestä Hollywoodin suurimmista ikoneista, jäämme odottamaan. Ehkä seuraava elokuva Marilyn Monroesta kertoo hänestä, tekotaiteellisten pyrkimysten sijaan.