Jari Mustonen

Toys Are Not for Children (1972)

Ohjaaja:

• Stanley H. Brassloff

elokuva arvostelu

Toys Are Not for Children uskaltaa avata mielen portin, jonka moni jättäisi mieluummin kiinni.

Isän ja tyttären suhde voi olla monesta syystä hankala. Eikä isä aina yksin ole syyllinen oman lapsensa traumaan. Joskus hankaluus juontuu aikuisen naisen kasvuhäiriöstä, hänen kiinnyttyä isäänsä väärällä tavalla.

Stanley H. Brassloffin ohjaama Toys Are Not for Children, joka on päänäyttelijänsä Marcia Forbesin tiettävästi ainoa rooli, kertoo Jamie nimisestä nuoresta yhä neitsyestä naisesta. Jamie torjuu tuoreen aviomiehensä lähestymiset jo aviovuoteella. Seksiä enemmän häntä kiinnostavat lelut, joita hän on säästellyt lapsuudestaan saakka. Erityisen vahva henkinen suhde hänellä on aina ollut isäänsä, jonka dominoiva äiti ajoi pois perheen yhteisestä kodista tämän jäätyä koukkuun prostituoituihin.

Kolutessa marginaaliin jääneitä elokuvia, tulee vastaan satunnaisin ja yhä harvenevin väliajoin erikoisuuksia, jotka hyödyntävät tehokkaasti länsimaisia tabuja. Historiansa aikana Toys Are Not for Children on yllättänyt monet katsojat tarjotessaan jotain muuta kuin mitä he ovat odottaneet, koska teosta on markkinoitu harhaanjohtavilla lisänimillä. Hiljalleen elokuvan maine on joka tapauksessa kasvanut sen ilmaantuessa yhä uudestaan jonkun nurkan takaa muistuttamaan itsestään. Elokuvan pienimuotoinen tarina ei ole eksploitaatiota, eikä se sisällä juurikaan alastomuutta saati seksiä.

Silti teos jättää mieleen vahvan jäljen, eikä vähiten täysin ambivalentin lopetuksensa ansiosta. Jos insestiä ajattelee länsimaalaisena jo perusasetelmaltaan hankalana ilmiönä, vääntää Jamien tarina mielen ruuvikorkin vielä muutaman kierroksen kireämmälle muuttamalla näkökulmaa.

Tarinan sisältämää mielentraumaa voisi avata loputtomiin. Pohdinnan voi aloittaa yhteiskunnallisista odotuksista sekä mieleen iskostetuista kuvista siitä millainen ihmisen tulisi olla. Lopulta päädytään yksilön sisäiseen kapinaan ja haluun kokea uusiksi lapsuutensa turvallista olotilaa ja fantasiaa. Pinnan alla poreilevat myös miehinen katse (male gaze), epätoimivat avioliitot sekä äitien tyttäriinsä purkama viha.

Monien 1970‑luvun alkupuolen indie-elokuvien tavoin Toys Are Not for Childrenin puutteet ovat ohjauksessa ja vaatimattomissa tuotantoarvoissa. Arrow Videon parin vuoden takainen Blu‑ray-julkaisu sentään saa kuvan näyttämään hyvältä, joskin tietty korjaamattoman kuluneen filmin tarjoama rosoisuus antaa omanlaisensa tunnelman kyseisen aikakauden halvalla tuotettuihin visioihin.

Otoksia ja kuvia on riittävästi, eivätkä ne ole täysin staattisia. Lisäksi näyttelijätyö on riittävän laadukasta, jotta elokuvaa voi katsoa vakavasti otettavana psykologisena indiedraamana. Huolimatta lyhyestä kestostaan tarinaan mahtuvat silti omat suvantovaiheensa, joten katsojalta vaaditaan myös kärsivällisyyttä. Päästessään pään sisälle, palkitsee teos myöhentämällä kärsivällisen katsojan ajatuksia.

Mondo Digital vertaa omassa arviossaan teosta José Ramón Larrazin mainioon psykotrilleriin Symptoms (1974). Vertaus on osuva, sillä molemmat tarinat tutkivat mielen sairautta ja onnistuvat avaamaan niitä alitajunnan laatikoita, joita ihminen harvemmin penkoo. Kolmas kaukainen verrokki voisi olla Ingmar Bergmanin Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1961). Jokainen mainituista ohjauksista tarjoaa oivan mahdollisuuden luodata kieroon kasvaneen pääkopan mysteeriä.