Juho Liukkonen

Jackass Forever (2022)

Ohjaaja:

• Jeff Tremaine

elokuva arvostelu

Neljänteen osaan edenneen Jackass-elokuvan resepti on tuttu ja turvallinen. Tällä kertaa stunttitiimin hykerryttävää koheltamista ja hölmöilyä kuitenkin katsotaan jopa odottamattomalla lempeydellä.

Moni elokuva muistetaan siitä, kuinka yleisö on reagoinut niihin. Tarinan mukaan jo Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle (1895) sai yleisön pakokauhun valtaan, kun kankaalle ilmestyvä veturi lähestyi katsojia.

Mediumin yli satavuotisessa historiassa riittää vastaavanlaisia esimerkkejä, joissa yleisön reaktiot teatterissa antavat elokuvalle auran. Mehukkaita ovat esimerkiksi vuosikymmenten aikana isoilla elokuvajuhlilla yleisöä suivaannuttaneet provokaatiot, joiden vuoksi katsojia on poistunut teatterista kesken näytöksen.

Ja sitten on Jackassin kaltaiset tapaukset, joiden aikana yleisö kouristelee penkeillään ihmisen yllytyshulluudesta ällistyneinä. Tuskin mikään muu elokuvasarja antaa samanlaista viihdykettä, kun älyvapaan toiminnan lisäksi saa vahdata kanssakatsojien miltei fyysistä tuskaa kankaalle vyöryvien stunttien aikana. Kotiviihteenä kulutettuna Jackass-elokuvat tahtovat menettää osan viehätyksestään, vaikka elokuvissa kamerat positioidaan osaksi yllyttäjien joukkoa. Kyseessä on halpahintaista hupia, mutta tekijätiimi onnistuu kuitenkin viihdyttämään vuosi toisensa jälkeen.

Pitkään kestäneen sarjan olemassaoloa on pyritty vuosien aikana kyseenalaistamaan monella tapaa. Jackassiä on kritisoitu alkuperäisen tv‑sarjan ilmestyessä moraalittomuudesta, yllytyshulluudesta vaaralliseen toimintaan ja tavasta ihannoida keskenkasvuista itsetuhon kulttuuria. Jackassin viehätys ei synny siitä, että stuntteihin osallistuvat onnistuvat yrityksessään vaan kuinka niissä epäonnistutaan mahdollisimman näyttävästi.

Sarjan mielenlaadusta kertonee omalla tavallaan jokaisen televisiojakson ja elokuvan alussa esitettävä varoitusplakaatti stunttien vaarallisuudesta. Se on samalla kiero "laadun tae": Jackassin tyypit ovat kuin ketä tahansa kadun tallaajia, mutta silti sankareita, sillä aivan kuka tahansa ei saa päähänsä yrittää samaa. Kameran edessä tehdyt typeryydet eivät edellytä välttämättä erikoisosaamista, vaan suunnatonta hölmöyttä ja uhkarohkeutta.

Skeittielokuvien kurittomana sukulaissieluna Jackass on myös jonkinlainen spektaakkelin irvikuva. Tosi-tv:n huippuvuosina koheltamiseen keskittyvä sarja oli rehellinen tuulahdus kilpailuhenkisten ohjelmien rinnalla. Elokuvaformaatissa Jackassin näennäisen halpuus puolestaan saa samaan aikaan naapurisaleissa pyörivät tehostespektaakkelit näyttämään bulkilta.

Oikeastaan kaikki Jackassiin kohdistettu kritiikki näyttäytyy sen päälle ymmärtävien silmissä ansioilta: sarjan tekijät pyrkivät vetoamaan alhaisiin vietteihin ja vielä sillä ylpeillen. Tänä päivänä ei vastaavanlaista eksploitaatiota elokuvateatterissa olekaan juuri mahdollista nähdä. Liekö siksi sarjaa on alettu arvostaa jopa siihen aiemmin nihkeästi suhtautuneiden kriitikoidenkin keskuudessa.

Sissimäisen kuvaustyylin ja palastellun rakenteen vuoksi elokuvat ja sarja tavallaan enteilevät netin videoalustojen kerrontakulttuuria. Katsojalle läväytetään turhia selittelemättä eteen stuntti ja sitten siirrytään seuraavaan. Parhaissa osioissa dokumentoidaan myös aikuisten miesten stressausta sen suhteen, mihin ovat ryhtyneet sekä kuinka kohta sattuu ja pahasti. Siinäpä koko sarjan suola yksinkertaisuudessaan.

Toisaalta Jackass tuo mieleen myös yllättävämmät italialaiset eksploitaatiodokumentit, joissa maailmaa tarkastellaan oudoksuvien filtterien läpi. Kumpaakin yhdistää niiden tapa yhdistää dokumentaarisia kerrontakeinoja ja shokkitaktiikoita. Jackass lienee kuitenkin kestävämpää katseltavaa sen keskittyessä lähinnä tekijöiden itsensä häpäisyyn eikä vieraiden kulttuurien ruoskintaan.

Oma kysymyksensä lienee, mitä jo neljänteen osaan ehtinyt Jackass Forever tuo pöytään sarjan faneille. Joukko stuntteja tekevästä ydinporukasta on ehtinyt vanheta jo viidenkympin korville, mutta juuri mikään muu ei ole vieläkään muuttunut.

Tekijöiden itsevarmuus silti yllättää. Jackass Forever pitää sisällään joitakin sarjan huikempia sketsejä, jotka muistuttavat pölhöydessään Ohukaisen ja Paksukaisen sekä The Three Stoogesin törmäilyhuumoria. Esimerkiksi Uhrilampaiden mukaan nimetty episodi avautuu pikkuhiljaa nerokkaalla ja nauruhermoja kutkuttavalla tavalla. Tekijöillä on toden totta ymmärrystä komiikan päälle.

Lisäksi Jackass Forever tuntuu olevan elokuvana vähemmän ilkeä kuin edeltäjänsä, vaikka törkyä, visvaa ja eri ulokkeiden revittelyä riittää. Jopa uudet sarjaan rekrytoidut kasvot suoriutuvat tehtävästään persoonallisesti ja herättelevät toivoa siitä, että sarjaa voitaisiin jatkaa, vaikka osa tekijätiimistä vaihtuisikin.

Toki Jackasseissä on omat kyseenalaisuutensa, joista suurimpana voidaan pitää leffojen tapaa käyttää eläimiä välineenä hölmöilylle. Kritiikkiä on satanut myös siitä, kuinka sarjassa ja elokuvissa työnnetään sarjan tähtiä kyseenalaisiin tilanteisiin, jotka helposti traumatisoivat kohteensa pahan päiväisesti. On myös ihan oma asiansa onko sarja vain kiilotuskilpi macho‑ ja dude-kulttuurille vai tekeekö se sitä itse asiassa naurunalaiseksi.

Tekijät itse eivät tällä päätään vaivaa vaan keskittyvät siihen minkä osaavat parhaiten. Koheltamisen aikana kamera taltioi myös odottamattomia asioita. Hyvänä esimerkkinä tästä käy Compston 'Darkshark' Wilsonin tähdittämät segmentit, joissa entinen linnakundi kohtaa pahimpia pelkojaan. Tällöin Jackass Forever omassa sadomasokistisuudessaan tuntuu jopa inhimilliseltä ja toverilliselta. Se on jotain teokselta, jonka eetos perustuu kehon murjomiseen kaikilla mahdollisilla mieleen juolahtavilla keinoilla.