Esa Meisalmi

The Bridge (2006)

Ohjaaja:

• Eric Steel

elokuva arvostelu

Dokumentti kuuluisalla Golden Gate -sillalla tapahtuvista itsemurhista antaa poikkeuksellista ajattelemisen aihetta.

Itsemurha on tabu. Puhuminen siitä on sallittua, muttei toivottavaa. Ihminen ei yleensä ymmärrä miksi sellaiseen tekoon päädytään, ja joku saattaa kokonaan pitäytyä ajattelemasta aihetta ja vaieta. Loogisesti pohtiva voi ymmärtää syvemmin mistä on kyse. Asian kääntäminen järjettömäksi saattaa selittyä ihmisluonnolle ominaisella selviytymisvietillä. Harva meistä tappaa itseään huvikseen, tai mistään syystä. Jotain teossa on usein vialla.

Eric Steelin ohjaama dokumentti The Bridge valaisee aihepiiriä ja taustoittaa muutamaa esimerkkitapausta. Teoksessa annetaan miellyttävän pehmeästi ja humaanisti tilaa surulle ja kaipuulle, mutta myös hurjien tekojen hiljaiselle hyväksynnälle. Joskus tapausten perimmäiset syyt jäävät pimentoon, vaikka merkit käytöksessä olisivat olleetkin näkyvissä kauan. Kommunikaatio-ongelmat voivat olla vaaraksi.

Golden Gate ‑sillalta hyppää ihminen alas keskimäärin kerran kahdessa viikossa. Monet matkaavat kaukaa päättääkseen päivänsä hyppäämällä sillalta. Kaikki eivät halua työntää piippua suuhun, vaan jokainen valitsee itselleen parhaiten sopivan metodin. Tehokkuudella on väliä. Hyppäämisen voisi kuvitella olevan helppo keino, sillä itsensä tappaminen liipaisimesta vetämällä saattaisi vaatia suurempia ponnisteluita. Lähinnä riippuu siitä haluaako itsemurhan olevan henkilökohtaisempi, vai ulkoistaa se menemällä esimerkiksi junan alle. Silta tuntuu kompromissilta.

Suosittua siltaa kuvattiin dokumenttia varten aktiivisesti vuoden 2004 ajan, ja kuviin on tallennettu komeita, mutta kolkkoja maisemia, sekä tietysti seurattu erilaisten hahmojen liikkeitä. Hyppääjistä voi puhua hahmoinakin, koska jollain perverssillä tavalla tässä dokkarissa tehdään etäännyttävää fiktiota, jonka tarina on etukäteen tiedossa. Ihmisiä heistä tekee dokumentaarinen ajattelu, jonka myötä sillalla kävelevät persoonat voivat hypätä arvaamatta alas. Vasta silloin heistä saa otteen. Paljon on pysähteleviä, ihmetteleviä ja ennen kaikkea pälyileviä henkilöitä. Epäröinnillä ei ole kovinkaan montaa ilmettä.

Päällepäin sillalla kulkevista ihmisistä ei näe onko mukana ajatus kuolemasta, mutta liikkeitä seuratessa on mahdollista aistia heidän mielessään käyvä ajatus hyppäämisestä. Myös katsoja voi pohtia miltä hyppy tuntuisi, vaikkei olisi lainkaan itsetuhoinen. Meille kaikille on jossain määrin luontaista erikoisten ajatusten tutkiminen. Ehkä näkemys on usein enemmän pelkoa, jollei suoranaista korkean paikan kammoa. Miltä tuntuisi pudota? Alas on 75 metriä ja se on kuin betoniin paiskautuisi. Sillan jylhyys ja massiivisuus on silmiinpistävää, mutta se ei varasta huomiota hahmoilta, vaikka onkin itsessään suuri vetonaula ja tulkittavissa kuolevaisuuden symboliksi.

Elämän ja kuoleman väliin mahtuva ymmärrys on erilaista. Osalle elämä on kallisarvoista, ei uhrattavaa. Tekijän päätös on voinut olla pitkän harkinnan tulosta, jolloin kuvio on tajuttu täysin: tässä lähtee oikeasti henki ja se on kerrasta poikki. Itsemurhien osalta yrityksiä on yleisellä tasolla tietysti enemmän kuin loppuun asti vietyjä, mutta Golden Gate ‑sillalta suoritettu hyppy on 98‑prosenttisesti varma kuolema. Joistain yrityksistä ihmiset jäävät kertomaan, ettei valkoista valoa ollutkaan. Järjen valon on voinut nähdä elämässään vasta selviydyttyään hypystä.

Osa meistä kokee sisimmässään vahingollista erillisyyttä muista, mikä voi ajaa hyppäämään sillalta alas. He eivät saa elämässään mielenrauhaa. Eräs hahmoista, nuori tyttö, hymyilee ennen hyppyä ohikulkevalle kuvaajalle. Elämä voi olla niin järjetön kimppu pelkkiä kontrolloimattomia ongelmia, ettei luonteeltaan herkkä yksilö koe elämistä tarpeelliseksi. Itsemurhalle löytyy perusteet aina, ja viimeisillä voimillaan ihminen voi valita sen, kun muutakaan ei ole. Elää kuollakseen voisi olla huonon James Bond ‑elokuvan nimi, mutta se saattaa kuvata itsemurhakandidaatiksi kehittyneen ihmisen ajatuksia kirjaimellisesti. Lähtö voi tulla ennemmin kuin myöhemmin.

Aina voidaan miettiä millaisella päättäväisyydellä ihminen on ainutlaatuisen taipaleensa lopettanut. Se on itse asiassa hyvin outo tapahtuma. Saat syntyessäsi mahdollisuuden olla jotain sekopäisessä maailmassa, mutta päätät jättää sinulle jaetut kortit katsomatta. Olisiko elämässä voinut olla jokin muu suunta? Tällainen ajattelu ei ole välttämättä mahdollista hyppääjälle, sillä epätoivo voi olla niin suurta. Itsemurha voi kiehtoa, ja se voidaan myös vankasti romantisoida. Siksikö Golden Gate ‑sillalle tullaan? Joskus on sanottu, että elämän kohtaaminen on rohkeinta mitä voi tehdä. Tämän sanominen ääneen saatetaan kokea loukkaavaksi erityisesti omaisten taholta, mutta se on validi pointti asian käsittelemisessä.

Dokumentin kiinnostavimmaksi henkilöksi valikoituu tummanpuhuvalta hevimieheltä vaikuttava tyyppi, Gene. Hänen läheisensä sanovat Genen "syntyneen vanhaksi mieheksi" sekä olleen ihmisenä sellainen, jolla "ei ole paikkaa tässä maailmassa". Itsemurhaa miettivä ja jopa harkitseva voi ajatella samoin, jollei jopa koe samoin. Kaikille meistä ei ole paikkaa tässä maailmassa on ajatuksena sellainen, joka voi pitää kiistattomasti paikkansa. Ehkä taustalla on ollut parantumaton sairaus, ehkä ei, mutta toisia meistä ei ole "luotu" oikein tai tänne. Takana voi olla suurta henkistä yksinäisyyttä. Gene kävelee pitkään siltaa edestakaisin, pysähdellen satunnaisesti miettimään sumuista maailman menoa. Mitä hän aikoo? Dokumentin luonteen mukaisesti odotamme sen kauheimman tapahtuvaksi. Saamme todennäköisesti tirkistelytyydytyksen joka tapauksessa. Genen kohtalo jää kummittelemaan, ja voi olla, ettei häntäkään pääse tapaamaan pilven reunalla.

The Bridge on intiimi, jos sen antaa olla henkilökohtainen. Katsoessa tuntuu tällöin kuin olisi hyppääjien kanssa viimeisellä matkalla, mutta jäisi itse eloon. Olisi todistanut usean itsemurhan yksinkertaisen raakuuden – niiden ennenaikaisen loputtomuuden. Elämä haihtuu yhdessä hetkessä. Ruumiista tapahtuu irtaantuminen. Juuri näihin ajatuksiin moni itsemurhan tekevä saattaa luottaa. Rajan ylitettyä ei tarvitse tulla takaisin, eikä sen takana ole mitään.

Kukaan ei ole todennäköisesti saanut kuoltuaan toista mahdollisuutta, vaikka sellaista on inhimillistä toivoa. Itsemurhaan päätyvä voi tuntea kutsumusta tehdä lopullinen ratkaisu, sillä se saattaa olla äärimmäisen luonteva ja oikea päätös. Viime hetkellä voi tulla helpotus, vaikka joillain tärisyttävä pelko lienee päällimmäisenä mielessä. Kaikki tulisi kuitenkin olemaan ohi pian, sillä siihen ei vaadittaisi kuin oman maailman kaatava, pieni suorite. Sitten olisi hyvä olla, kuten kuolleista usein sanotaan.

Ohjaaja Steel ei kalastele ylenmäärin, vaan aihe saa hillitysti kehittyä manipuloimattomien haastatteluiden myötä. Niitä on paljon ja puhuva pää ‑osasto voi hyvin, muttei haitaksi asti. Toisaalta kuvituskuvamateriaalin hankkimisessa on vaikeuksia, sillä siltaa ei voi kuvata loputtomasti eri keinoin. Lukemattomat kulkijat ja säätilan vaihtelu kuitenkin auttavat melankolisessa tarinankerronnassa. Rauhallinen ja pyyteetön leikkaus toimii laajan kuvauksen monipuolisena tukena. Staattisessa yleiskuvassa sillasta tarkkaavaisimmat saattavat huomata molskahduksen. Taas on yksi tullut alas.

Ainoita asiantuntijoita ovat yrityksen onnistuneesti suorittaneet.