Henrik Creutzer

Paganini Horror (1988)

Ohjaaja:

• Luigi Cozzi

elokuva arvostelu

Luigi Cozzin rokkikauhuelokuva edustaa genrensä tympeintä kastia.

Paganini Horror on kieltämättä aika tehokas nimi elokuvalle. Ensin mieleen nousee ajatus virtuoosimaisesta kauhusta, mutta heti kun ohjaajanpallilla istuvan Luigi Cozzin nimi ilmestyy ruutuun, niin mielikuva korvautuu automaattisesti sanoilla kädetöntä paskaa.

Pahaenteisellä syntetisaattorimusiikilla höystetty alkutekstijakso johtaa kohtaukseen, jossa viulua soittava pikkutyttö murhaa äitinsä kylpyammeeseen. Kuulostaa karmealta, mutta Cozzin käsittelyssä kohtauksen potentiaali katoaa kuin Antti J. Jokisen ohjaajan ura viinipulloon. Seuraavaksi ollaankin jo sitten musiikkistudiossa, jossa turauttelu-tason rockbändi on nauhoittamassa biisiä, joka ei kelpaisi edes suomen euroviisuedustajaksi. Miksauspöydän ääressä luimisteleva tuottaja tietää sen minkä katsojakin ja lopettaa nauhoitukset kesken ja käskee bändin hankkimaan uuden biisintekijän, jos parempaa kamaa ei muuten synny.

Bändin rumpali ottaa härkää sarvista ja ostaa Paganini Horror ‑nimisen sävellyksen hämäräperäiseltä Mr. Pickettiltä (Donald Pleasence, arvatenkin hankkimassa rahaa uuteen autoon). Kun nuotit toimitetaan salkussa, jonka numerolukko aukeaa 666‑kombinaatiolla, niin pitäisi olla kenelle tahansa selvää, että tätä sävellystä ei kannata soittaa missään tapauksessa. Elokuva alleviivaa tämän vielä erikseen kertomalla, että sävellys on tehty mystisiä seremonioita öisin pitävälle salaiselle kultille. Herää vain kysymys, että millaisien seremonioiden taustalla soi superjuustoinen pianoballadi?

Tuottaja tietenkin rakastaa biisiä ja kohta jo visioidaan Michael Jacksonin "Thriller"-hitin kaltaisesta menestyksestä, joka sävellyksestä voidaan muokata! Totta kai tehdään musiikkivideo! Totta kai kuvataan siinä talossa, jossa alkukohtauksen äidinmurha tapahtui! Totta kai kartanon omistava nainen (Daria Nicolodi) on tuottajan ystävä! Totta kai murhaaja listii bändin ja kuvausryhmän jäseniä mm. viuluun kätketyllä veitsellä.

Loppuelokuva onkin sitten lähinnä päämäärätöntä haahuilua kartanossa ja b‑luokan musiikkivideokuvastoa biisiin, joka on melkein yhtä huono kuin alussa kuultu kappale. Kaipa sitä lopputulosta voisi pitää jonkinlaisena allegoriana sille mitä ammattituottajan vaikutus tekee ns. oikealle taiteelle, mutta tuskin tämä on ollut Cozzilla mielessä elokuvaa tehdessä. Loppupuolella lyödään pöytään sellainen tvisti, että tekee katsojan mieli puukottaa itseään aivoihin päästäkseen samalle ymmärryksen tasolle kuin Cozzi.

Lähinnä Bruno Mattein (ehkä myös Andrea Bianchin) kanssa samassa sarjassa painiva Cozzi ei ole osoittanut minkälaista ammattitaitoon tai kehittymiseen viittaavaa missään vaiheessa aktiivista uraansa. Näiden kahden touhottajan välillä merkittävin ero on se, että Bruno ei yrittänyt olla mitään enempää kuin oli, vaan keskittyi suoltamaan toinen toistaan huonompia eksploitaatioelokuvia, kun taas Cozzi ihan selkeästi otti homman vakavissaan. Luigi osoitti jo lapsuudesta lähtien aitoa kiinnostusta elokuvien tekemiseen, mikä tekee hänestä aavistuksen sympaattisemman – ja säälittävän hahmon – erityisesti siksi, että hän jääräpäisesti takoi tietään eteenpäin eikä antanut periksi, vaikkei omannut kykyä senkään vertaa kuin Bruno.

Cozzin yleisesti tunnetun filmografian kohokohtia lienevät äärimmäisen yliarvostettu Star Wars ‑eksploitaatio Starcrash (1978) ja Alien-rip‑off Contamination (1980). Totuuden nimissä on kuitenkin pakko todeta, että hyvästä maineestaan huolimatta Contamination on sekin melkoisen yliarvostettu elokuva, jonka tähtihetkiä ovat itseasiassa Goblinin erinomainen musiikki ja pakasteherneiden nerokas käyttö. IMDb kuitenkin listaa muutaman aika korkeastikin pisteytetyn elokuvan, joissa Luigilla on ollut näppinsä pelissä – ei toki ohjaajan pallilla.

Surkeasti kuvattu, kirjoitettu ja ohjattu Paganini Horror ei ole katsomisen arvoinen. Jos nyt jotain positiivista pitää elokuvasta mainita niin, Vince Temperan simppeli, mutta suhteellisen tehokas syntetisaattori-score kantaa tämän hirveyden loppuun asti ja pelastaa sen mitä vähää elokuvasta on pelastettavissa.

Italo-eksploitaation kämäisimpien tuotoksien seurassa Cozzin puuduttava ja puupäinen elokuva tuntuu vain ja ainoastaan surkealta.