Matti Erholtz

The Sadness (2021)

Ohjaaja:

• Rob Jabbaz

elokuva arvostelu

Virus päästää ihmisten primitiiviset vietit valloilleen Rob Jabbazin päällekäyvän ahdistavassa pandemiasplatterissä.

Ääriväkivalta on elokuvissa ja sarjoissa yleistynyt 2000‑luvulla niin paljon, ettei se enää tunnu miltään. Ihmiskehojen rikkominen tällä tai tuolla tavalla herättää nykyään lähinnä mielipiteitä rikkomistavan luovuudesta ja efektien tasosta, ei muuta. The Sadness on niitä harvoja nykykauhuelokuvia, joiden väkivalta on aikaansaanut voimakkaampia reaktioita. Arvostettu torontolainen Fantasia-filmifestivaali päätyi ensimmäistä kertaa historiansa aikana antamaan katsojille sisältövaroituksen The Sadnessistä. Kritiikeissä toistuvat sellaiset adjektiivit kuin "häiritsevä", "sairas" ja "transgressiivinen". Kuitenkaan The Sadnessissä ei nähdä mitään, mitä ei olisi kauhuelokuvissa jo nähty. Sen väkivallan shokeeraavuus ei perustukaan pelkkään graafisuuteen vaan ohjaaja/käsikirjoittaja Jabbazin oivaltavaan näyttämöllepanoon ja käsikirjoitusideoihin.

Taiwaniin jo vuonna 2008 muuttanut graffititaiteilija Jabbaz opiskeli siellä ominpäin tietokoneanimaattoriksi päätyi yhteistyöhön monessa mukana olevan sarjayrittäjä Jeff Huangin kanssa. Jabbazilla oli työn alla zombie-elokuvakäsikirjoitus, kun koronapandemia iski Taiwaniin. Huang ehdotti Jabbazille pandemia-aiheisen zombie-elokuvan ohjaamista nopealla aikataululla. Jabbaz suostui sillä ehdolla, että saisi täyden vapauden toteuttaa omia taiteellisia näkemyksiään. Tavanomaista zombie-elokuvaa hän ei ollut tekemässä.

Garth Ennisin Crossed-sarjakuvista (2008–2010), Raccoona Sheldonin novellista "The Screwfly Solution" ja David Cronenbergin varhaisista elokuvista Jabbaz kehitti idean virusmutaatiosta, joka aiheuttaa tartunnan saaneissa seksuaalisuutta ja aggressiota säätelevien aivoalueiden yhdistymisen. Sairastuneet toteuttavat kaikkein väkivaltaisimpia mielihalujaan, saaden niistä samanlaista nautintoa kuin seksistä, mutta pysyvät kuitenkin täysin tietoisina siitä mitä tekevät. The Sadnessin "zombiet" eivät siis ole zombeja lainkaan eivätkä muutenkaan tavallista ihmistä kummempia hirviöitä. Tämä tavallisuus on varmaan yksi syy siihen, että elokuvan ääriväkivalta tuntuu poikkeuksellisen ilkeältä.

Virus, joka poistaa ihmisiltä kaikki moraaliset estot, esiintyi jo Joe Lynchin elokuvassa Mayhem (2017), mutta siinä asia lyötiin leikiksi. The Sadnessistä puuttuu täysin pehmentävä huumori eikä katsojaa ohjailla muutenkaan mihinkään tietynlaiseen katsomistapaan. "Taiteellisia" kuvakulmia ja kerronnallista kikkailua vältetään. Viruksen politisoituminen mainitaan elokuvassa, mutta muuten The Sadness ei erityisemmin ota yhteiskunnallista kantaa. The Sadness käy päälle yhtä suoraviivaisesti kuin kuvaamansa raivopäät. Ihan kaikkea elokuvassa ei kuitenkaan näytetä. Väkivalta on hardcorea mutta seksi softcorea. Tätä sinänsä oikeaa ratkaisua Jabbaz on perustellut sillä, ettei hän halunnut vaikuttaa edgelordilta, joka provosoi rankoilla kuvilla pelkän rankkuuden tähden.

Näyttelijätyöskentely paljastaa, että Jabbaz on myös varsin hyvä henkilöohjaaja. Zombie-elokuvissa harvoin nähdään mielenkiintoisia pahisrooleja, mutta The Sadnessin persoonallisuutensa ja älykkyytensä säilyttäneissä raiskaajatappajissa on muistettavia, jopa koskettavia tyyppejä. Tzu‑Chiang Wangin esittämä hyytävä liikemies on tavallaan elokuvan päätähti. Jabbaz on kutsunut Wangia Taiwanin Harry Dean Stantoniksi, ikuiseksi sivuroolien mieheksi, joka nyt silminnähden nauttii päästessään revittelemään oikein kunnolla kirveen kanssa riehuvana seksimaanikkona. Wang oli Jabbazin mielestä yksi niistä kolmesta kuvausryhmän jäsenestä, jotka ymmärsivät tarkalleen, minkälaista elokuvaa hän oli tekemässä.

Liikemiehen esittelykohtaus on The Sadnessin upein. Modernissa elämässä on harvoja yhtä vaivaannuttavia tilanteita kuin joutua julkisessa liikennevälineessä seuraamaan, kuinka miespuolinen matkustaja yrittää ottaa kontaktia naispuoliseen matkustajaan, joka ilmiselvästi EI halua, että häneen otetaan kontaktia. Jabbaz hyödyntää tätä vaivannuttavuutta nerokkaasti tehdäkseen kohtauksen lopuksi ryöpsähtävästä väkivallasta maksimaalisen shokeeraavaa.

The Sadnessissä on myös kiero metataso, joka on jäänyt useimmilta kriitikoilta huomaamatta. Kauhuelokuvia on aina syytetty siitä, että ne vetoavat ihmisen alhaisimpiin vaistoihin ja vahingoittavat tällä tavalla katsojiensa mielenterveyttä. "Väkivallan katselu vähentää estoja ja kiihottaa aggressiiviseen käyttäytymiseen" todetaan hallituksen esityksessä eduskunnalle vuodelta 1982 rikoslain muuttamiseksi niin, että raakaa väkivaltaa sisältävien videokasettien kaupittelu ja vuokraaminen tulisi rangaistavaksi teoksi. Väkivaltaelokuvat vaikuttavat siis hallituksen mielestä samalla tavalla kuin The Sadnessin virus. Katsojan "alhainen" halu nähdä raakaa väkivaltaa on sama halu, joka ajaa elokuvan sairastuneita väkivallantöihin. The Sadness on siis vähän kuin Haneken Funny Games (1997), jonka elokuvahahmoisuudestaan tietoisia tappajia innoitti väkivaltaan nimenomaan katsojien halu nähdä raakuuksia. Haneken pikkuporvarillinen moralisointi onneksi Jabbazilta puuttuu tyystin.

Entä mistä elokuvan omituinen nimi tulee? Alkuperäinen kiinankielinen nimi tarkoittaa itkemistä ja se viittaa siihen, että virus saa sairastuneet paitsi raiskaamaan ja tappamaan myös itkemään. Englanninkielinen nimi on kuitenkin tavallaan osuva, koska The Sadnessissä ollaan asioiden ytimessä, siinä epämukavuudessa, jonka modernin sivilisaation ihmisiltä edellyttämä viettien tukahduttaminen aiheuttaa. Primitiivisiä viettejään vapaasti toteuttavat viruksen uhrit ovat iloisia, mutta meidän itseämme hillitsevien terveiden ihmisten osana on aina jäädä hieman surullisiksi.