Paavo Ihalainen

Druk (Yhdet vielä, 2020)

Ohjaaja:

• Thomas Vinterberg

elokuva arvostelu

Thomas Vinterbergin palkintoja kahminut draamakomedia Yhdet vielä on toimiva elokuva, joka tarjoaa pohdittavaa suhteesta alkoholiin monesta kulmasta.

Suomalaisten viinalla läträystä toruessa tavataan vedota myyttisiin "eurooppalaisiin juomatapoihin". Seitinohut päiväkänni, tai lasi viiniä ruuan kanssa nähdään sivistyneempänä käyttäytymismallina kuin reilu taskulämpimän kossun naukkailu humaltumistarkoituksessa. Kännihakuisuus nähdään keskenkasvuisen nuorison omana kasvamisriittinä, johon aikuisena ryhtyminen on lähinnä säälittävää. Samalla tavalla halun ja moralismin välimaastossa puristuksissa elävät myös fennoskandinen toverikansamme tanskalaiset.

Thomas Vinterbergin palkintoja kahminut Yhdet vielä on siinä mielessä toimiva elokuva, että mikä katsojan suhde alkoholiin onkaan, saattaa elokuvan tekstistä löytää tukea omille käsityksilleen. Tarinan pohjalla on neljä keski-ikäistä opettajaa, jotka ymmärtävät nurinkurisesti vanhan sananlaskun "viina on viisasten juoma". Oman elämän ongelmia ja turtunutta rutiinia aletaan paikata pyrkimällä pitämään sopiva känni päällä pitkin päivää.

Erityisesti historianopettaja Martin (Mads Mikkesen) on vakuuttunut siitä, miten rappiotason alkoholismilla on yhteys suurmiesten mainetekoihin. Oppilailleen hän esittää Churchillin ja Rooseveltin naukkailutavan toivottavampana kuin fasistisen asketismin, jota edustaa tietysti itse Hitler. Elokuvan kollaasiosuuksissa muistutetaan myös itänaapurin johtajien vodkanhuuruisista julkisista esiintymisistä Brezhnevistä Jeltsiniin. Rauha lienikin helpompi ylläpitää, jos suurvallan johtajalla oli enemmän intohimoa pulloon kuin valloitussotaan.

Elokuvan kannalta vanhoja sotaratsuja tärkeämpi tekijä on eksistentialisti Søren Kierkegaard, jonka moralismin hylkäävän ja sisäistä tunnetta korostavan ajattelun pohjalle elokuvan sanoma on rakennettu. Nuoruuden sekoilussa ollaan lähempänä kuolemattomia totuuksia ja aitoa elämän rakastamista kuin ahdistavassa keski-ikäisyydessä, jolloin pikkulapsen yökastelun ja ikääntyneen koiran hankalan ulkoilutuksen kaltaiset banaalit ongelmat vaivaavat. Kuitenkin kierkegaardilaisen totuuden etsinnässä on tärkeää myös ymmärtää epäonnistumisen mahdollisuudet. Keski-ikäinen ei ole voittamaton, mutta uudelleensyntymään on mahdollisuus, jos voidaan tulla sinuiksi myös elämän ikävien puolien kanssa. Kyseessä on myös alemmuuskompleksisen pienen Tanskan elämänmuodon pohja-ajatus. Elokuvassa vihjataankin alkoholin käytön pyörittävän koko maan toimintaa.

Opettajina työskentelevät päähenkilöt ottavat kierkegaardilaisen asenteen, ja hylkäävät tavanomaisen moraalin, jota etenkin heidän työssään vaaditaan. Alaikäisille ryypyn juottaminen (vaikka nyt koeahdistuksesta pääsemiseen) on tietysti moraalisesti heikoilla jäillä olevaa toimintaa. Mahdolliset tällaisista teoista seuraavat valtavat ongelmat eivät heillä käy mielessäkään. Alkoholin himon kautta myös halu turhien riskien ottoon kasvaa. Tanskalaisen elokuvien parhaimmiston lailla huumori on mustaa ja tilannekohtaista. Kunnon kännisekoilu-huumorikohtauksia on kuitenkin vain yksi, miesten käydessä räkäkännissä kaupassa etsimässä turskafileitä. Tragediaakin on mukana, liikunnanopettaja Tommylla (Thomas Bo Larsen) olisi mahdollisuus kasvaa isähahmoksi suojatilleen, mutta sinkku-ukko sulahtaa mieluummin suhteeseen välinevaraston piilopullon kanssa.

Ongelmana ehkä onkin, että aihe on liian runsas pelkästään elokuvan kestolle. Television laatusarjoihin tottunut katsoja olisi valmis seuraamaan kutakin neljästä päähenkilöstä pitempäänkin. Etenkin Lars Ranthen Peter jää aika statistimaiseksi sivustakatsojaksi. Kunkin alkoholisuhde kannattaisi hyvinkin tunnin mittaisen jakson. Nyt hyvät näyttelijät antavat erinomaiset roolisuoritukset rajatulla ajalla, mutta odotettu lipsahtaminen perusjuonnista alkoholismiin tapahtuu nopeasti ja muutkin ongelmat ilmaantuvat ja ratkeavat (jos ovat ratketakseen) käden käänteessä.

Erityisesti elokuvan ihmissuhdeosuus on tällä tavalla heikosti rakennettu. Vinterberg koki elokuvaa tehdessään tyttärensä kuoleman auto-onnettomuudessa, joten perhedraaman käsittely on selvästikin ollut vielä hänen kipualueellaan ja jää siksi vähemmälle huomiolle. Parisuhdeongelmat Martinin ja Annikan (Maria Bonnevie) ovat varsinaista saippuaoopperaa, mutta suhteen eheytyminen on sitten onnistuttu pitämään muutaman viitteen ja tekstiviestivaihdon välityksellä. Kuitenkin on hieman kyseenalaista, kuinka loppukohtauksessa Martin vaikuttaa vaimonsa sijasta mieluummin palaavan nuoruuteensa asti bailaamalla omien oppilaidensa kanssa.

Vinterberg ei ole tekijä, joka haluaisi millään tasolla saarnata, vaan alkoholikulttuuria käsitellään useasta näkökulmasta, ja vaikka koko ajan älyllä ajatteleva katsoja näkee miten vaarallista on leikitellä juomishakuisen käytöksen ympärillä, on myös hankala kiistää elämäniloa, jota se domestikoituneille kehäraakeille suo.

Vinterbergillä on tapana päättää elokuvansa avoimiin kysymyksiin ja epävarmuuden ilmapiiriin (erityisen painostavana esimerkkinä tästä käy mestarillinen Jahti vuodelta 2012). Näin on tälläkin kertaa. Onko niin, että herkästi käsistä lähtevä ryypiskely pitäisi hyväksyä elämän ilon tuojana ja vain eräänlaisena harrastuksena? Kaikesta huolimatta katsoja itsekin innostuu Mikkelsenin veikeistä tanssiliikkeistä sen verran, että kyllä elokuvan nähtyään on kaljalle lähdettävä.