Paavo Ihalainen

Unien Savonlinna (2010)

Ohjaaja:

• Lauri Ainala

elokuva arvostelu

Savonlinnan omalaatuisessa alakulttuurissa palvottavaksi jumalaksi muodostui koko ympäröivä tila ja sen suonut kaupunki, hyvän ja pahan alkujuuri. Esoteeristen palvontamenojen kohde on ennemmin sokraattinen ideaali-Savonlinna kuin itse aito asia, tuo mielikuvien ja mahdollisuuksien puuhamaa.

Samalla kun pienien kuntien elinvoimaisuus kuihtuu, hallinto kiristää kulttuuritukien vöitä viimeiseen tappiin. Kulttuuria ei nähdä osana paikkakuntien olemassaolon ydintä, sitä syytä miksi ylipäänsä joku haluaisi kutsua tiettyä paikkaa kodiksi. Tilanne on ongelmallinen etenkin, jos pikkukaupunki satsaa paukut yhteen isoon asiaan, josta kaupunki on tunnettu. Vaihtoehtoja tai näkemyksiä muunlaiselle tekemiselle ei ole, ellei niitä itse luo. Näin asiat ovat oopperajuhlista tunnetussa Savonlinnassa.

Silti Savonlinna on koti myös monelle muulle omanlaiselleen toimijalle, jotka eivät oopperasta tai muutenkaan niin yhteiskunnan tavanomaisesta järjestäytymisestä perusta. Monialataiteilija Lauri Ainalan verkostoineen kehittämä virallisen kaupunkikulttuurin vaihtoehto kaihtaa selkeitä määrittelyjä. Se ei ole projekti, koska se on jatkuvaluonteinen, eikä se myöskään ole kollektiivi, koska kaikki asian ympärillä pyörivät eivät ole taiteentekijöitä, vaikka toki taiteellinen toiminta antaa tekemiselle omat raaminsa ja näkyy selkeiten ulkopuolisille.

Asiasta puhutaan yleensä musiikin kautta, sillä rajoja rikkovat ja kokeelliset yhtyeet Paavoharju, Harmaa Getto ja Säästöpojat sekä sooloartisteina Joose Keskitalo ja Revon akan poika ovat monelle tuttuja toimijoita, jotka ponnistavat tästä alakulttuurista. Punkista ollaan kuitenkin kaukana, vaikka sama tee‑se‑itse ‑tekemisen tyyli ja tietty rähjäestetiikka yhdistää. Hengellinen sävy, jota löytyy ryhmän tuottamasta musiikista ja kuvataiteesta, on punk-estetiikalle täysin vierasta. Monet keskeiset tekijät ovat entisiä seurakuntanuoria, jotka siten osaavat hyödyntää kristinuskon palvontamenojen syvimpien sakramenttien malleja omiin tekemisiinsä.

Selkeiden nimitysten sijaan toiminnan hengen ydintä voi hakea Ainalan kahdesta elokuvasta. Tekijä itse kertoo Unien Savonlinnan (2010) ja Savonlinnan palvojien (2020) muodostavan trilogian Tuote-kirjan (2018) kanssa. Onkin niin, että kokonaiskuvaa menosta on hankala muodostaa yksittäisen teoksen kautta, mutta kun kaikki kolme omaksuu, alkaa jo jotain mielikuvia muodostua. Silti käsillä on tietynlainen arvoitus, jossa kaikkea ei voi eikä pysty sisäistämään. Kyse on tavallaan unelmien toteuttamisesta ja tietynlaisista maallisista realiteeteista, jotka niitä rajoittavat, sekä melankolisesta viha-rakkaussuhteesta kotikaupunkiin. Silti totuuden ympärillä loikkiminen ja impressionismin ja surrealismin alitajuntaisista tulkintatavoista syntyvät lähestymistavat lyövät kättä. Unien Savonlinnassa on käytetty myös stop motion ‑animaatiojaksoja.

Unien Savonlinna (ja Tuote-kirja) kuvaa erityisesti yhtä kesää 2000‑luvun alussa Tuotteessa. Tuote oli hylätty entinen meijeri Savonlinnassa keskeisellä paikalla, jonne Ainala tovereineen murtautui sisään ja asettautui taloksi. Sähköt vedettiin läheisen Hesburgerin roskakatoksesta, mutta pääasiassa pimeillä käytävillä liikuttiin taskulampun valossa. Ruoka haettiin samasta roskiksesta, ja ehkä korvennettiin puhalluslampuilla, jos tuuri kävi. Hylättyyn meijeriin oli jäänyt sekä entisten työntekijöiden, että paikalla aiemmin asuneiden laitapuolen kulkijoiden tavaroita. Karmeimpana löytönä eräästä hallista löytyi hirttäytynyt ruumis (jota ei sentään näytetä elokuvassa).

Kuitenkin tämä äkisti muuttuneen ajan aave otettiin kummitusjutun sijaan rakentavana henkenä. Rikospaikan undergroundin surumielinen zeitgeist kuuluu lauluntekijöiden musiikissa. Tuotteen asukit alkoivat myös rakentaa sekä itse meijeriä että lähialuettaan omaan uskoon. Esimerkiksi hylkytavarasta rakennettiin pihalle sauna, jota ihastellaan dokumenteissa. Tietty persaukisten nautintoaineetkin on pääasiassa valmistettu omin käsin, eli toisin sanoen kiljupannu on pantu porisemaan.

Spirituaalisissa oloissa Tuote muuntautui kirkoksi ja palvottavaksi jumalaksi muodostui koko ympäröivä tila ja sen suonut kaupunki, hyvän ja pahan alkujuuri. Savonlinnan ainutlaatuisuutta arvotetaan palvojiensa tuotannossa lähes surkuhupaisuuteen asti. Mutta tässä kyseessä on ennemmin sokraattinen ideaali-Savonlinna kuin itse aito asia, tuo mielikuvien ja mahdollisuuksien puuhamaa. Palvojien esoteerisiin ja alkumenoihin perustuviin palvontarituaaleihin kuuluu esimerkiksi Olavinlinnaa esittävän logon viiltäminen jalkaan saunassa, mikä toimitus myös dokumentissa nähdään.

Dokumentin taustalla kuultu musiikki ja fragmentoituneet haastattelunpätkät kuvaavat työn luonnetta. Tavoitteena ei ole tulla onnelliseksi elämällä budjetitta ränsistyvän kaupungin lahoavassa jäännöstilassa, vaan yksinkertaisesti saada tyytyväisyyttä olotilaansa mahdollistamalla erilaiset tekemiset ja olemisen muodot. Unien Savonlinna antaa jonkin verran yleisölle myös haikailemiaan musiikkiesityksiä ja ryyppäämiskohtauksia.

Lopulta Tuotteessa vietettiin vain kesä ja syksy, mutta kokemus oli selvästikin mullistava osanottajien kesken. Kuin herätyskokousta ulkopuolisesti seuraavana, ei ihan kaikkia palvojien uudestisyntymisen ulottuvuuksia voi ulkopuolisena tajutakaan, vaan saada vain joitain vaikutelmia. Ainala tosin ponnistelee dokumenteissaan, ettei asiaa esitetänkään liian selkeästi. Katsojasta riippuu, arvostaako totaalista heittäytymistä yhteiskunnan ulkopuolelle vai pitääkö sitä puolisyrjäytyneiden nuorten spurgularppina.

Kalervo Palsan esikuvan kautta tietty eristäytyminen ulkomaailmasta ja sisäisten ulottuvuuksien kokeileminen voivat silti luoda aivan omanlaisiaan maailmoja kykenevien ja tuotteliaiden taiteilijoiden käsissä. Tuotteen huomissa luotiin musiikin lisäksi kuvataidetta, äänitaidetta, kirjoja, rappiä, performansseja, käsite‑ ja tavallaan myös tilataidetta. Kaikki teokset kuitenkin lajista ja genrestä riippumatta ammentavat samankaltaisesta melankolisesta, kuin sielujen kadotuksen mielenmaisemasta. Silti elokuvissa listaa valmistuneesta taiteesta esitellään vain ohimennen, ja tärkeämpää on tunnelman luominen. Meno on kolkko ja omanlaisella tavallaan apokalyptinen.

Meijerin syöverit kokenutta porukkaa kutsutaan myös Tuote-akatemiaksi, josta siis valmistui omanlaisensa tekijöiden sukupolvi. Savonlinnan palvojat kuvaa sitten näpertelyä vuosina sen jälkeen, kun häätö Tuotteesta oli jo tullut. Elokuva alkaa editoidusta pätkästä Savonlinnan matkailumainoksesta, jonka kiiltokuvamainen estetiikka kivasta kesäkaupungista on aivan toisesta maailmasta kuin mihin alakulttuuri osoittaa.

Elokuvissa esitellään kollaasinomaisesti erilaista videokuvaa erilaisten puuhastelujen, kuten rakennusten (taas yhden saunan pykääminen) ympäriltä ja vähän muualtakin, mutta Ainala ei edes yritä luoda punaista lankaa kaiken keskukseen. Mukana ei myöhemmässä otoksessa ole edes kummempia haastatteluja (Revon akan pojan nopeaa räppäämistä lukuun ottamatta) ja katsojalle jää täysin epämääräiseksi, miten, missä ja mihin ajatusvirta oikein liittyy.

Ränsistyneestä ja roskaisesta ympäristöstä, kuten myös lähiluonnon kasvamisesta, saadaan puserrettua yllättävää kauneutta. Kiehtovaa kuvamaisemaa sitoo nimeen sopivasti unenomainen tunnelma, jonka vietäväksi voi antautua. Kakka‑ ja eritehuumori tuovat ruumiillisuuden karnevalismia mukaan. Tuote-kirjassa estetiikkaa kutsutaan kiljuburroughsiksi. Laajan lähdemateriaalin kokoaminen yksiin on vienyt pitkän aikaa, ja niin kirjan tekstin kuin dokumentin filmipätkien editoimisessa meni vuosikymmen.

Vaikka itse Tuote jäi lopulta kaupungin jyrän alle, on Ainalan tekeminen sittemmin saanut valtakulttuurinkin huomion ja hyväksynnän. Nykyään saatujen taiteilija-apurahojen turvin alakulttuurin hengessä järjestetään Savonlinnan Uuteen Taidemuseoon (SLUT) kesäisin uusia näyttelyitä hulppeine avajaisineen. Toivottavasti alakulttuurin virta pysyy yhä vuolaana.