Jarkko Lehtola

Soylent Green (Maailma vuonna 2022, 1973)

Ohjaaja:

• Richard Fleischer

elokuva arvostelu

Soylent Green on 1970-luvun pessimistisen ja yhteiskuntakriittisen tieteiselokuvan helmiä.

Juonipaljastusvaroitus! Arviossa ei suoraan spoilata elokuvaa, mutta koska sisältö nojaa paljon loppuratkaisuun, ei teosta kannata arvioida ilman lopun epäsuoraa käsittelyä. Elokuvaa ei suositella myöskään googlailtavaksi ennen sen katsomista, koska jo pelkät hakutulokset voivat paljastavuudessaan latistaa katselukokemuksen.

Korkean profiilin tieteiselokuvat olivat nousseet muotiin 70‑luvun vaihteen Hollywoodissa. Aikakauden menestyneimpien tieteiselokuvien roolitusten kärkihahmo oli Charlton Heston, jonka tuskaista virnistystä nähtiin kolmessa erilaisessa maailmantuhoa käsittelevässä elokuvassa. Apinoiden Planeetta (Planet of the Apes, 1968) käsitteli ydintuhoa, Viimeinen mies (Omega Man, 1971) pandemiaa ja Maailma vuonna 2022 (Soylent Green, 1973) ekologista kriisiä. Näistä Soylent Green on pessimistisin ja synkin. Elokuvan perimmäiset teesit, joihin liittyy kulutus, väestönkasvu ja ekologinen tuho ilmastonmuutoksineen on myös konkreettisempi ongelmavyyhti nykyajalle kuin ihmiskunnan tuho viruksen tai atomin halkeamisen kautta.

Soylent Green on kasviplanktonista tehty ravintoaine, joka on korvannut kasvihuoneilmiön hävittämät muut ravintolähteet. Kun ravintoa tuottavan suuryhtiön hallituksen jäsen murhataan, tapauksen saa tutkittavaksi rikosetsivä Robert Thorn (Charlton Heston). Tutkimusten kautta etsivä pääsee näkemään yläluokan elinoloja ja niiden kontrastia tavalliseen elämään. Thorn hyödyntää automaattisesti asemaansa takavarikoimalla viinaa, ruokaa ja ylellisyystarvikkeita sekä käyttäen muitakin entisen omistajan etuisuuksia hyväkseen. Murhatutkimus johtaa salaliiton kaltaisen salaisuuden jäljille, jota pedantti etsivä ei voi sivuuttaa.

Tarina on rakennettu dekkarikertomuksen muotoon, jossa epämääräisestä murhatapauksesta edetään yhä suuremman salaisuuden jäljille. Rakenne on samaan aikaan klassinen ja moderni. Dekkarimuotoisessa tarinassa on helppo tutustuttaa katsoja elokuvan maailmaan rikostapauksen tutkimisen ohella ja se on edelleen usein käytetty muoto tieteiskirjallisuudessa. Rikostarina toimii omana kokonaisuutena ja sen kautta avautuu reitti syvälle järjestelmä‑ ja kulutuskritiikin syövereihin. Katsoja voi valita, kuinka syvästi haluaa käsitellä elokuvan vihjeitä tämän osalta vai tyytyykö rikostapaukseen.

Elokuva perustuu Harry Harrisonin Tilaa! Tilaa! (Make Room! Make Room!, 1966) ‑kirjaan, joka sijoittuu vaihtoehtoisen vuoden 1999 väestöräjähdyksen jälkeiseen ja paahtavan kuumaan New Yorkiin. Harrisonin kirja on varoittava fiktiivinen kertomus ilman selkeää fokusta, joka ammentaa sisällön 70‑luvun pessimistisistä tulevaisuuden ennusteista. Verrattuna kirjaan, elokuvakäsikirjoitus vie alkuperäistarinan ideoita paljon syvemmille tasolle pystyen muodostamaan samalla kokonaisuuden, jolla on selkeä alku ja loppu.

Elokuvan maailman keskiössä on viimeinen massavalmistettu kulutustarvike ja sen kuluttajat. Maailman tuho on ekologinen, joka on syntynyt resurssien loppuun kuluttamisesta. Ylikansoitetussa kaupungissa ei ole työpaikkoja, asuntoja eikä ravinnon lisäksi muuta enää edes tuoteta. Luku‑ ja kirjoitustaito on romahtanut ja laitteita korjataan purkamalla varaosia muista koneista. Suurin osa asukkaista kävelee päivästä toiseen zombimaisesti ruoanjakopisteen ja nukkumapaikkansa välillä. Viime aikoina ravintoa on ollut tarjolla yhä vähemmän ja ruokamellakat ovat jokapäiväistyneet. Ruoanjaon jälkeinen kaaos hoidetaan roska-autoista modifioiduilla mellakka-ajoneuvoilla, joka on eräänlainen viittaus ihmisarvoon sekin. Symboliikka oli tieteiselokuvissa aikaisemmin paljon tärkeämpi elementti kuin itse toteutus, jonka vuoksi nykynäkökulmasta vanhemmat elokuvat luokitellaan usein väärillä perusteilla camp-henkisiksi.

Eliitillä on ollut mahdollista elää omassa kuplassaan, mutta lihan kaltaiset ylellisyydet ovat jo loppuneet heiltäkin. Yläluokan asunnot eivät ole suureellisia, vaan pieniä, siistejä ja pelkistettyjä, joissa vakiokalusteisiin kuuluu myös eläviä huonekaluja, toisin sanoen seksiorjia sekä pelikoneen kaltaisia mukavuuksia. Pelikonsolia ennakoiden olohuoneessa on maailman ensimmäinen arcade-videopeli Computer Space (Syzygy Engineering / Nutting Associates, 1971), jonka futuristinen lasikuitumuotoilu teki siitä jo sellaisenaan suoraan tieteiselokuviin sopivaa rekvisiittaa. 70‑luvun tieteisestetiikan tapaan maailma on joko saastaista slummia tai minimalistisen futuristista.

Apokalyptisten dystopioiden ydin on kertoa varoituksenomaisesti, kuinka ihminen lopulta tuhoaa itsensä. Soylent Greenin tarjoaman vastauksen ikonisuus ei kuitenkaan nojaa vain salaisuuden paljastumisen shokeerausefektiin, vaan miten se järjestää uudelleen ihmisen ja järjestelmän suhteen. Se pelkistää kulutusyhteiskunnan päätepisteen samaan aikaan symboliseksi ja pragmaattisen ymmärrettäväksi teolliseksi prosessiksi. Järjestelmä on sopeutunut toimimaan yhä vääristyneemmin muuntaen alkuperäiset roolit päälaelleen ja sulauttanut osaksi tuotantoprosessia yhteiskunnan kauimmaisetkin instituutiot. Assosiaatioita voi vetää nykyajan digitaalisen kulutusyhteiskunnan joustavuudesta; kun tuotteesta poistetaan vastike, järjestelmä ei kaadu ilmaisuuteen vaan kuluttajasta muotoutuu tuote.

Elokuvan lohduttomuus kumpuaa tästä sulkeutuvasta kehästä, josta ei ole paluuta. Etsivä Thorn havahtuu, kuinka ihmiskunta on kulkenut jo pitkään hiipumisen ja hitaan kuoleman prosessia, josta puuttuu kokonaan toivo muutoksesta. 70‑lukulainen tieteiselokuva oli monesti pessimististä, yksipuolista, alleviivaavaa ja melodramaattista, mutta Soylent Greenissä näitä aineksia on käytetty oivallisesti. Elokuvan taustalle piilotettu järjestelmä‑ ja yhteiskuntakriittinen sisältö on harvinaisen synkkämielistä. Elokuvan henkisille ja teemallisille jalanjäljille päästiin oikeastaan vasta norjalaisohjaaja Tommy Wirkolan dystopiassa What Happened to Monday? (2017).