Jari Mustonen

Quelli che contano (Ja tuhon hetki koitti, 1974)

Ohjaaja:

• Andrea Bianchi

elokuva arvostelu

Epämiellyttävät ihmiset väkivaltaisessa elokuvassa pakottavat kohtaamaan elämän raadollisuuden.

"Olemme kaikki huoria tässä maailmassa..."

1970‑luvulla italialainen elokuvateollisuus kävi kuumana. Lukuisat ohjaajat kiersivät maata kuvausryhmineen. Vuosittain valmistui satoja genre‑ ja muita elokuvia esitettäviksi lukuisissa pienissä ja suurissa elokuvasaleissa. Pelkästään vuonna 1970 italialaiset kävivät katsomassa elokuvia yli viidensadan miljoonan katselukerran edestä, mikä on valtava määrä, joskin vähäisempi verrattuna 50‑luvun huippuvuosiin. 80‑luvulle päästessä määrästä katosi kolme neljännestä.

Andrea Bianchi oli yksi genre-elokuvan kuumina vuosina uraansa luonut ohjaaja, mies klassikoiden kuten Malabimba (1979) ja Le notti del terrore (Burial Ground, 1981) takana. Kesänä 1973 hän ohjasi yhtä ensimmäisistä omista teoksistaan, Ja tuhon hetki koitti, jota kuvattiin muun muassa Ligurian historiallisessa ympäristössä. Pääosaan saapui Henry Silva.

Henry Silvan onni oli varttua mieheksi, jolla on mulkun naama sekä runsaasti karismaa. Elokuvan naistähti Barbara Bouchet puolestaan oli edennyt miellyttävillä kasvoillaan ja seksikkyydellään italialaisen lajityyppielokuvan vakiotähdeksi gialloista komedioihin. Kaksikko pääsi nyt tekemään poikkeuksellisen misandrista mafiaelokuvaa.

Silvan näyttelemä kovaotteinen palkkamurhaaja, Tony Aniante, lähetetään kahden rikollisperheen perään heidän jäätyä kiinni heroiinin salakuljettamisesta kuolleen lapsen ruumiissa. Aikansa Tony palloilee Yojimbon (1961) sekä A Fistful of Dollarsin (1964) tyyliin mafiaperheiden välillä ajaen kummankin perheen totaaliseen turmioon. Siinä sivussa hän tutustuu Barbara Bouchetin tulkitsemaan Margieen, entiseen prostituoituun, joka riutuu toisen rikollispomon heilana.

Tarinan sijoituspaikassa Sisiliassa naiset olivat aidossakin elämässä kovaotteisten miesten omaisuutta; egon jatkeita ja koristeita. Prostituoidun hakkaaminen sinällään ei merkinnyt mitään väkivaltaan nojaavassa macho-kulttuurissa. Muutenkin teos tehtiin vuosina, joina maan rikollistilastot räjähtivät käsiin sekä poliittinen väkivalta vavisutti yhteiskuntaa. Tätä taustaa vasten henkilögallerian ilmentämän ihmisvihan voi tulkita kyseisen aikakauden sisältämän epävakauden sekä yleisen pessimismin aikaansaannokseksi. Vaikka Bianchi kuvaa väkivaltaisia ihmisiä, on vaikeaa väittää hänen olevan heidän puolellaan.

Italialaisen 70‑luvun elokuvataiteen yksi erikoisuus olivat mondo-dokumenteista muuhun taiteeseen virranneet vaikutteet. Synkimmissä genre-elokuvissa henkilöhahmoista ei tehty amerikkalaiseen tyyliin moraalisaarnoja, vaan heitä kuvattiin oman kasvuympäristönsä tuotoksina. Toki tarinaa voisi tulkita myös kyynisemmin aktuaalina macho-kulttuurin ihailuna, jolloin käsiin jäisi hyvin niljakas, mutta yhtä kaikki kuvaamansa kulttuurin osalta silmiä avaava teos. Tarinasta huokuvan ihmisvihan osalta keskeistä on Tonyn ja Margien epäsamastuttavuus.

Teos oli elokuvien parissa lyhyen uran tehneen Mauro Righin esikoistuotanto. Samainen herra käsikirjoitti ja tuotti Bianchille myöhemmin toisenkin elokuvan, omalaatuisen raiskausfiktion, transvestismin ja pornoinserttien sekoituksen Giochi carnali (Carnal Games, 1983), joka jäi Sirpa Lanen viimeiseksi esiintymiseksi valkokankailla. Roger Vadimin aikoinaan uudeksi Brigitte Bardotiksi nimittämä suomalaistähti ei koskaan löytänyt tietään ulos elokuvataiteen marginaalista. Samaa rosoista fiktiivistä kohtelua Bianchi tarjoaa myös tämän elokuvansa naistähti Bouchetille, jonka Tony muun muassa raiskaa puolittain sian raadon sisällä.

Hienoissa maisemissa varsin tyylikkäästi kuvattu ja ohjattu teos sisältää muitakin ainutlaatuisia yksityiskohtia. Niistä mainittakoon pään leikkaaminen vannesahalla sekä Tonyn viheltelemä tappomelodia. Lisäksi tarinan kyynisyys tunkee läpi italialaisellakin tylyysmittarilla mitattuna harvinaisella energialla. On suorastaan perverssiä yrittää manipuloida elokuvayleisö sympatiseeraamaan naista hakkaavaa Tonya. Toisaalta Bianchin ohjaama blatantti lähestyminen antaa hyvän mahdollisuuden pohtia suuremman rahan mafiaelokuvien, kuten Kummisetä (1972), sievistelyä ja kunniakoodia. Liekö tarkoitus vai vahinko, mutta Bianchi kuvaa mafian miehet yksiselitteisen julmina, eikä juurikaan romantisoi heitä.

Terävyydestään ja sinällään laadukkaasta ohjauksesta huolimatta, jää Ja tuhon hetki koitti hieman vaillinaiseksi. Suurelta osin tämä johtuu juonen kopioimisesta sekä erilaisten sekaan heitettyjen sivujuonipolkujen heppoisuudesta. Pää- ja sivuhahmojen tekemien valintojen avaaminen pintaa syvemmältä olisi alleviivannut teoksen traagista sävyä. Myöskään päähenkilön tekoja motivoivaa takaumaa ei osata kunnolla hyödyntää tunnetasolla Sergio Leonen elokuvien tyyliin. Tällaisenaan hahmojen jäädessä yksiulotteisen vastenmielisiksi, joutuu katsoja ottamaan heihin väkisin etäisyyttä. Toisaalta tämä on teoksen suuri vahvuus. Romantisoinnin epäonnistuessa korostuu väkivalta ja se näyttää juuri siltä mitä on, vallankäyttöä. Merkittävämpi miinus on suuremman profiilin italialaisista mafiaelokuvista (esim. Fernando Di Leon Milano kaliberi 9, 1972) tutun laaja-alaisemman aiheen käsittelyn puuttuminen.

Muutaman vuoden takaisessa haastattelussaan Bouchet ei muistellut elokuvan tekoa hyvällä, joskin hän tunsi sympatiaa Silvaa kohtaan. Tosielämän mukava mies, joka sattui syntymään vahvoilla kasvonpiirteillä, palkattiin näyttelemään usein pahoja hahmoja. Taitavina näyttelijöinä kumpikin heistä kantaa elokuvaa. Margien sanoin, (tämän elokuvan) maailmassa kaikki ovat huoria, naiset myydessään kehoaan ja miehet myydessään sielunsa.