Matti Erholtz

New York Ninja (2021)

Ohjaaja:

• John Liu
• Kurtis Spieler

elokuva arvostelu

John Liu, New Yorkin ninja, vastustaa onnistuneesti paitsi katurikollisuutta, myös hyväätarkoittavien harrastelijoiden yrityksiä saada hänen elokuvaansa jotain tolkkua.

John Liu Chung-liang kuului 1970‑luvun kungfu-elokuvan notkeasta jalkatyöskentelystään tunnettuihin "superpotkijoihin" Tan Tao‑liangin (joka oli myös hänen opettajansa) ja Hwang Jang-leen ohella. Vain parikymmentä elokuvaa käsittävän filmografian huippuja ovat ehkä Yuen Woo‑pingin koreografioimat Secret Rivals II, Invincible Armour ja Snuff Bottle Connection. 70‑luvun lopulla Liu päätti kokeilla siipiään myös tuottajana, käsikirjoittajana ja ohjaajana. Hän perusti oman tuotantoyhtiön ja ohjasi kolme vähintäänkin omalaatuista elokuvaa, joissa perinteistä kamppailulajigenreä uudistettiin tuomalla siihen uusia elementtejä kuten eksoottisia kuvauslokaatioita, erotiikkaa ja kiinnostavia naishahmoja. Yleisöä nämä kummajaiset eivät kiinnostaneet ja Liu lopetti sekä ohjaajauransa että (paria pientä myöhempää cameo-esiintymistä lukuun ottamatta) näyttelijäuransa, keskittyen vastedes kehittämänsä kamppailulajityylin Zen Kwan Do'n opettamiseen. Vuonna 1984 kuvattu New York Ninja jätettiin viimeistelemättä ja julkaisematta.

Kuvattu materiaali päätyi elokuvien restaurointiin ja jakeluun erikoistuneen Vinegar Syndrome ‑yhtiön haltuun, joka vuonna 2021 julkaisi Kurtis Spieler ‑nimisen työntekijänsä rekonstruktion New York Ninjasta. Spieler on kertonut, että kun hän alun perin katsoi Liun kokonaan kuvaamat kohtaukset ajallisessa järjestyksessä, hän ei nähnyt niissä mitään tolkkua. Koska kuvamateriaalin lisäksi mitään käsikirjoitusta ei ollut säilynyt eikä myöskään ääniraitaa, Spieler joutui kirjoittamaan elokuvaan sekä uuden juonen että uudet vuorosanat. (Sivumennen sanoen, IMDb:n listaamat näyttelijät tarkoittavat lähinnä näitä Spielerin rekrytoimia ääninäyttelijöitä. Tätä kirjoitettaessa suurin osa elokuvan oikeista näyttelijöistä on tunnistamattomia.)

New York Ninjalla on siis ainakin kolme tekijää: Liu, Spieler ja alkuperäinen tuottaja Arthur Schweitzer, joka on saanut myös käsikirjoituskrediitin. Liun kädenjäljen tunnistaa helposti mutta elokuvasta puuttuu myös monia hänen aikaisempien ohjaustöidensä elementtejä, kuten takaumajaksot, joissa hahmojen taustoja selvitetään. Nyt elokuvan nimihahmon, newyorkilaisen tv‑aseman äänimiehen ninjataidot jäävät täysin perustelematta. Merkittävät naisroolitkin loistavat poissaolollaan. Aiemmat elokuvansa Liu tuotti ja käsikirjoitti itse, joten voi kuvitella että tämä oman täydellisen kontrollin puuttuminen sai Liun kiinnostuksen New York Ninjaan lopahtamaan.

Liun aiemmista ohjaustöistä Spieler on sanonut, että "En väitä että Liu keksi tarinansa sitä mukaa kuin kertoi niitä, mutta hänen ohjaamansa elokuvat eivät välttämättä toimi". Liun ohjaukset eivät perinteisillä mittapuilla arvioituina olekaan kovin onnistuneita, mutta niillä on ihailijansa. "Love this movie, it's totally inconsistent" on eräs fani kirjoittanut YouTubesta löytyvän Dragon Blood ‑version kommenttikenttään. Epäkonsistenttius eli epäjohdonmukaisuus onkin Liun elokuvien olennainen piirre. Juoniaiheita lisätään tarinaan ja hetikohta hylätään. Traagisuus ja koomisuus vaihtelevat miten sattuu. Koskaan ei tiedä mitä seuraava kohtaus tuo tullessaan. Omituisia yksityiskohtia pursuaa, Meksikoon sijoittuvassa elokuvassa on kameleita. Tällaisesta ei ole pakko pitää, mutta sen kuittaaminen pelkkänä huonoutena tai naurettavuutena ei osu asian ytimeen. Liun elokuvat ovat hieman kuin Godfrey Ho'n (joka oli Liun apulaisohjaaja Dragon Bloodissa) "leikkaa ja liimaa" ‑tekniikalla toteutetut ninjafantasiat, mutta ilman liimaa tai leikkaamista. Epäkonsistenttius on materiaalissa itsessään.

Kiinnostavin piirre New York Ninjassa onkin, miten tarmokkaasti Liun alkuperäinen materiaali vastustaa Spielerin ja Vinegar Syndromen yrityksiä muokata siitä jonkinlainen mukahauska camp-pelleily, jolle voitaisiin alentuvaisesti naureskella. Nauraa toki voi myös puhtaasta epäjohdonmukaisen elokuvataiteen tuottamasta mielihyvästä. Eräässä New York Ninjan Ison Omenan öisiä katunäkymiä taltioivassa dokumentaarisessa otoksessa vilahtaa Sam Firstenbergin Ninja III: The Dominationin juliste. Firstenbergin elokuva on juuri sellaista tuttua ja turvallista kasarielokuvaa, jonka katsomistapa on jo aikoja sitten lukkoonlyöty ja jossa ei ole mitään saumaa, josta omaperäistä näkökulmaa hakeva katsoja pääsisi uudelleentulkitsemaan sitä. New York Ninja taas on, Vinegar Syndromen ja Spielerin innokkaista latistamisyrityksistä huolimatta, jotenkin outo, arvaamaton ja vaikeasti kontrolloitavissa. Kyseessä ei tietysti ole mikään taideleffa, mutta sillä on syynsä, miksi arvostettu kriitikko Olaf Möller valitsi sen "vuoden 2021 parhaat elokuvat" ‑listalleen.

Kamppailulajielokuvana New York Ninja on heikko. Liu on edelleen notkeassa kunnossa ja potkii korkealle, mutta kungfutaitojen puute kanssanäyttelijöissä tekee matseista mitäänsanomattomia. Taisteluihin liittyy pahin moka, jonka Vinegar Syndrome ja Spieler ovat restauroinnissaan tehneet: ääniefektien puute. Liun jalanheiluttelua säestävät viuh-viuh -äänet, mutta potkujen ja iskujen osuessa vastustajaan ei kuulu mitään! Jokainen vanhojen kungfuelokuvien ystävä tietää, että kunnon ääniefektit ovat olennainen osa toiminnan nautittavuutta ja niiden poisjättäminen on anteeksiantamaton tyylirikko.