Jari Mustonen

The New Kids (Vastaisku, 1985)

Ohjaaja:

• Sean S. Cunningham

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sean S. Cunningham

Tuottaja Sean S. Cunningham jätti merkittävän jäljen 70‑luvun amerikkalaiseen elokuvataiteeseen. Sattumien kautta hän tapasi 1970‑luvun alussa rahattoman Wes Cravenin ja kaksikko päätyi tekemään alkujaan hardcore-pornoksi tarkoitettua elokuvaa, joka kantoi lopulta nimeä The Last House on the Left (1972). Projektin edetessä he siistivät alkuperäisideaa. Tästäkin huolimatta päivänvalonsa näki yksi elokuvakulttuurin murroksen keskeisimmistä väkivaltaelokuvista.

Cunningham palasi omien epätasaisten elokuvaprojektiensa jälkeen parrasvaloihin jälleen 80‑luvun taitteessa, tällä kertaa ohjaajana. Syntyi kauhuelokuvien klassikko Friday the 13th (1980). Halloweenin inspiroima slasher-buumi syttyi koko loistoonsa, kun väkivallasta tuli itsetarkoituksellista. Sittemmin Cunninghamin ura ajautui taiteelliselle tuuliajolle, lukuun ottamatta vigilantehelmeä The New Kids.

Tarinassa sisarukset Abby ja Loren menettävät isän ja äidin. He muuttavat pieneen kaupunkiin sukulaistensa luo ja saavuttavat suosiota jalat maassa seisovina auttavaisina nuorina. Uudet tulokkaat herättävät kuitenkin myös paikallisten pahojen poikien mielenkiinnon. Pojat alkavat piirittämään erityisesti Abbya. He lyövät vetoa siitä kuka ensimmäisen "korkkaa" hänet. Sisarensa rinnalla seisova Loren huomaa pian itsekin päätyvänsä kyseisten ongelmanuorten silmätikuksi.

Modernia feminististä maailmankuvaa mukaillen Cunningham ei arkaile esitellessään kyläjunttimaisten nuorten miesten totaalista sikailua. Sylki, kuola ja machopuheet lentävät oman elämänsä alfamiesten suista heidän yrittäessään painostaa Abbya suhteeseen kanssaan. Abby on kuitenkin heidän harmikseen sanavalmis moderni nuori nainen, jota ei manipuloida alistumaan. Miehuusfantasioiden sekä omanarvontunteen kokiessa kolauksen, saavat poikien teot yhä misogynistisempia ilmenemismuotoja.

Vaikka tämän päivän elokuvantekijät – jotka kenties eivät tunne menneen maailman elokuvia – yrittävät esittää keksineensä jotakin uutta, on ilahduttava tosiasia, että elokuvataide on jo viimeiset neljäkymmentä vuotta kuvannut feministejä yllyttävällä intensiteetillä miesten naisiin kohdistamaa sikailua. Tässä suhteessa The New Kids on ehdottoman itsetietoinen teos. Nämä juuri lienevät niitä elokuvia, joista uuden aallon feministit varastivat sekä miesvihansa että maailmankuvansa.

Cunninghamin käsissä syntyy mukanaan vievä kostonkierre, jossa panokset kasvavat kierros kierrokselta. Abby Ja Loren kun eivät ole varsinaista uhrityyppiä. Yhteenotto herättelee 1970‑luvun ruraalin eksploitaatioelokuvan haamuja. Seksuaalisesti torjutuksi tuleminen muuntuu ensin pyrkimykseksi nöyryyttää vastakkaista sukupuolta, sen jälkeen haluksi tuhota tämän kehoa. Katsojan on helppo samastua tuppukylään muuttaneiden nuorten kokemaan uhkaan. Verrattuna kauhuelokuviin – jollaisena The New Kidsiäkin epäonnistuneesti markkinoitiin – kostoelokuvien etu on väkivallan henkilökohtaisuus.

Elokuvan suurin miinus on viimeinen välienselvittely. Brutaaliksi kasvanut jännite hieman kuihtuu tavanomaisemman rymistelyn ottaessa ohjat, eikä elokuvan viimeinen vartti täysin tyydytä. Mukavasti kohti sovinnaisen taiteen rajoja kulkenut nuorisovigilante ottaa tavanomaisemman polun, eikä veri virtaa tarvittavalla intensiteetillä tilejä tasattaessa.

Teinivigilanten parhaimmistoon lukeutuva teos pääsee joka tapauksessa mukavasti ihon alle. Tästä pitävät huolen onnistuneen ohjauksen ohella erinomaiset roolisuoritukset. Itsensä kovaan kuntoon treenannut valkohiuksinen poikajengin johtaja, jota näyttelee James Spader, on jo itsessään näkemisen arvoinen hahmo. Myös sisaruksia esittävät Shannon Presby ja Lori Loughlin luovat miellyttävän kasarihenkiset stereotypiat aikansa hyveellisistä, oikeudenmukaisista nuorista.

Spader näytteli samana vuonna myös toisessa kouluelokuvassa, Katujen kasvatit (Tuff Turf, 1985), tällä kertaa hyvää hahmoa. Kummassakin elokuvassa vuosikymmenen teinielokuville ominaisia trooppeja käytetään taidokkaasti. Oman identiteetin kadottamisen pelko motivoi vastaiskuun, sillä alistuminen kiusaamisen kohteeksi tarkoittaa uhriasemansa allekirjoittamista. The New Kidsissä hirvein ajatus on, että Abby alistuisi nilkkien mielikuvaan itsestään pelkkänä seksuaalisena tyydykkeenä.

Kasariestetiikan saralla teos on mielenkiintoinen hybridi käsitellessään yhteiskunnan pinnan alla uinuvaa rajun väkivallan pelkoa, jota suitsii ainoastaan keskushenkilöiden ilmentämä järkähtämätön ymmärrys hyvästä ja pahasta. Vigilante eli omankädenoikeus on keskeinen keino pitää maailma turvallisena, sillä virkavalta on aina myöhässä. Tämän tarinatyypin elokuvan voinee aina julistaa onnistuneeksi, kun katsoja lopussa toivoo pahojen poikien menettävän henkensä.