Matti Erholtz

Woman Chasing the Butterfly of Death (1978)

Ohjaaja:

• Kim Ki-young

elokuva arvostelu

Jos ohjaaja itse pitää elokuvaansa pelkkänä vitsinä, voiko siihen silti suhtautua vakavasti otettavana taideteoksena? Korealaisen psykoseksuaalisen melodraaman mestarin makaaberi fantasiaelokuva asettaa katsojan tämän kiperän kysymyksen eteen.

Eräässä haastattelussa Kim Ki‑young ilmoitti, ettei hän halua puhua elokuvasta Woman Chasing the Butterfly of Death. Syyksi hän sanoi että se oli elokuva, jota hän ei olisi halunnut tehdä. Etelä-Koreassa oli vielä 1970‑luvulla voimassa laki, joka velvoitti elokuvayhtiöitä valmistamaan tietyn määrän kotimaisia elokuvia ennen kuin he saivat tuoda maahan jonkun ulkomaisen filmin. Woman Chasing the Butterfly of Death oli juuri tuollainen pienen budjetin pakkotuotanto, jonka Kim Ki‑young sai ohjattavakseen koska hänellä oli maine nopeasti ja halvalla hyvännäköistä jälkeä aikaansaavana tekijänä. Haastattelijan yrittäessä sinnikkäästi udella Kimiltä jotain kommenttia ohjaaja totesi vain, että hän teki tämän elokuvan ihan pilan päiten, "it was just for fun".

Ohjaajan vähättelevästä suhtautumisesta tietämätön katselija ei välttämättä huomaisi Woman Chasing the Butterfly of Deathia vastahakoisesti tehdyksi tilaustyöksi. Kim Ki‑youngin tyyli ja elokuvallinen näkemys ovat siinä vahvasti läsnä. Pilanpäisyys näkyy ehkä vain tietynlaisena leikkimielisenä otteena, joka keventää makaaberia tunnelmaa ja pehmentää melodraaman terävimpiä särmiä.

Woman Chasing the Butterfly of Deathin miespäähenkilö on köyhä opiskelija Kim Young-gul, joka maaseuturetkellä yritetään värvätä kaksoisitsemurhan toiseksi osapuoleksi. Nuori nainen juottaa Young-gulille myrkytettyä appelsiinimehua, koska hänen itsemurhakanditaattiystävättärensä ei ollut saapunutkaan paikalle eikä hän halua kuolla yksin. Nainen kuolee mutta Young-gul jää henkiin, tosin niin masentuneena, että yrittää vähän tämän jälkeen hirttäytyä asunnossaan.

Young-gulin itsemurhan keskeyttää eksentrinen kirjakauppias, joka tyrkyttää hänelle luettavaksi teosta "Tahdon riemuvoitto" ja väittää että tahdonvoiman avulla ihminen voi tehdä itsensä kuolemattomaksi. Young-gul polttaa lopulta tyypin tuhkaksi, mutta mies palaa luurankona takaisin saarnaamaan eksistentiaalista ilosanomaansa. Lisää outoja tapahtumia seuraa. Young-gulin tippukiviluolasta löytämä luuranko muuttuu yöllä nuoreksi naiseksi, jonka kanssa hän kokee lyhyen mutta intensiivisen rakkaussuhteen ennen kuin nainen muuttuu takaisin elottomaksi luukasaksi. Tässä jaksossa on yksi erikoisimmista seksikohtauksista, mitä koskaan on nähty normaaliin kaupalliseen levitykseen tarkoitetuissa elokuvissa. Young-gul raahaa asuntoonsa riisikakkuja valmistavan koneen, joka alkaa sylkeä riisileipiä sisältään intiimiin kanssakäymiseen valmistautuvien rakastavaisten päälle. Aktin loputtua asunto ja lempijät ovat täysin valkoisten riisikakkujen peitossa.

Näiden fantasiakohtausten erikoisena piirteenä on, ettei niitä ole selkeästi erotettu elokuvan muusta kerronnasta, mikä on saanut jotkut arvostelijat pitämään niitä todellisina elokuvan tapahtumina. Selvää kuitenkin on, että sekä kirjakauppias että luurankonainen ovat Young-gulin mielikuvituksen luomuksia. Myöhemmin näitä kuvitelmia esiintyy enemmänkin ja katsojalle jätetään hieman tulkinnanvaraa sen suhteen, mitkä elokuvan tapahtumat ovat puhtaasti Young-gulin pään sisäisiä ja mitkä eivät.

Woman Chasing the Butterfly of Deathin loppuosa onkin sitten perinteisempää korealaista perhemelodraamaa. Young-gul pääsee arkeologian professori Leen assistentiksi, työnään pääkallojen mittailu, joita Lee keräilee todistaakseen teoreemansa, että nykyiset korealaiset ovat mongolien jälkeläisiä. Lee saa postissa paketteja, joiden sisällä on vastikään kuolleilta ihmisiltä leikattuja irtopäitä. Leen neuroottinen taiteilijatytär Kyungmi on sattumoisin juuri se ystävätär, jota alun itsemurhaa suunnitteleva nainen odotti saapuvaksi partnerikseen. Lee yrittää parittaa Young-gulia tyttärelleen, Kyungmi taas on sitä mieltä, että Young-gulin pitäisi viedä loppuun epäonnistunut itsemurhansa.

Onko tästä sekoilusta löydettävissä jotain punaista lankaa, vai onko Woman Chasing the Butterfly of Death otettava pelkkänä "järisyttävänä outouden monumenttina", Bluray-julkaisun kanteen painetun luonnehdinnan mukaan? Jokin tolkku elokuvassa tuntuu olevan, mutta sitä on vaikea pukea sanoiksi, kuten ei Kim Ki‑youngin elokuvallista ajattelua yleensäkään.

Woman Chasing the Butterfly of Deathin kiinnostavin piirre liittyy kahden päähenkilön itsetuhoisuuteen. Kyungmin äiti on ilmeisesti tehnyt itsemurhan ja Kyungmi syyttää siitä isäänsä, joka on hänen mielestään "tylsä, eloton ihminen". Psykoanalyyttisesti voisi tulkita, että Kyungmi alitajuisesti pitää itseään syypäänä äitinsä kuolemaan ja on kääntänyt äitiään kohtaan tunteman alkuperäisen vihamielisyyden itseensä. Perhonen on assosioitunut hänen mielessään kuolemaan ja hän tekee pakkotoisteisesti perhosaiheista taidetta odottaessaan unelmaprinssiä, jonka kanssa tehdä kaksoisitsemurha.

Young-gulin itsetuhoisuus taas tuntuu kumpuavan naisenpelosta. Hän on variaatio korealaiseen elokuvaan 1960‑ ja 70‑luvulla ilmestyneestä surkimus-miestyypistä, jonka luonteeseen kuuluu usein voimakas naisvihamielisyys. Kun Young-gul lukee kotonaan kirjasta lauseen "Ainoan lohdun epätoivoon voi tarjota nainen" hän kommentoi: "Nainenko minut muka pelastaisi. Mieluummin kuolen". Hahmon sympaattisena piirteenä on, että hän yrittää aktiivisesti pyristellä ulos surkeudestaan, ei taiteen avulla kuten Kyungmi vaan kuvitelmiensa kautta. Kirjakauppias ja luurankonainen ovat Young-gulin mielikuvaterapian osia. Viimeisessä fantasiassa Young-gul kuvittelee oman kuolemansa ja irtopäänsä lähettämisen Kyungmille. Tämä parantaa hänet lopullisesti sekä naisvihasta että kuolemankaipuusta. Valitettavasti Kyungmin osana on sairastua tappavaan tautiin, ja tämä heikko juonenkäänne päättää kahden itsetuhoisen ihmisen romanssin emotionaalisesti epätyydyttävällä tavalla.

Olipa Woman Chasing the Butterfly of Deathin juonen syvällisyyksistä mitä mieltä tahansa, ainakin lavastuksen, kuvauksen ja värinkäytön osalta se on kiehtovaa katsottavaa. Kukaan ei törmäytä värejä toisiinsa sillä tavalla kuin Kim Ki‑young. Toisin kuin nykyelokuvan usein lattea "visuaalisuus", Kimin kuvien estettisyys ei ole pelkkää pintakoreutta vaan osa elokuvan ilmaisua. Lisäksi on virkistävää katsoa dialogikohtauksia, joita ei ole toteutettu perinteisellä kuva/vastakuva ‑leikkaustekniikalla, vaan sijoittamalla keskustelijat samaan kuvaan.