Esa Meisalmi

Rust Creek (2018)

Ohjaaja:

• Jen McGowan

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jen McGowan

Kautta modernin kauhuelokuvan on syrjäseutujen asukkaat näytetty väkivaltaisina, outoina, kusipäisinä, sisäsiittoisina, ahdistelevina ja (sikoja) raiskaavina juntteina. Raaka yleistys toimii, vaikka kuvailevia sanoja muuttaisi toisiksi, sillä tavoiteltu uhkaava maaseudun sävy pysyy filmistä toiseen muuttumattomana. Sellaisia ne heinähousut vain ovat keskellä sivistyksen hylkäämiä maisemia, joihin eivät syvästä eristäytyneisyydestä tietämättömät kaupunkilaiset istu. Metsätrilleri Rust Creek ei varsinaisesti poikkea kaavasta, vaikka missään nuhjuisuudessa ei kylvetäkään.

Elokuva alkaa suoraan siitä minkä pohjustukseen käytettäisiin normaalisti ainakin puoli tuntia. Surkean navigaattorin, kappas vain, ohjastama nuori tyttö Sawyer (Hermione Corfield) päätyy keskelle ei-mitään, ja häntä opastavat paikalle sattuvat maalaisveljekset. Kierrokset nousevat hieman ennenaikaisesti heti tappiin, sillä kerronta tuntuu hyvin kiireiseltä, mutta toisaalta piristävän nopeasti etenevältä. Tämä jyväpunttikaksikko on nimittäin tytön kimpussa herhiläisenä kuumottaen, joten selviytymistaistelu alkaa varhain. Sawyer pakenee vaistottuaan vaaran, mutta veljekset eivät aio luovuttaa.

Saamme elokuvan kuluessa todeta, että kuvaamaan on lähdetty lähinnä päähahmon pakoidea mielessä, vaikka muiden hahmojen esittäytyessä alkaa kehittyä jotain suurempaa. Mutta kun Sawyer karistaa ensimmäistä kertaa landepaukut kannoiltaan, niin vauhti, jolla koko paska käynnistettiin, katoaa täysin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jatkossa elokuvassa haahuillaan heiluvalla intensiteetillä, jolloin kiinnostumisen aiheita aletaan keksiä vasemmalla kädellä. Suosittuna jännittämisen kohteena toimii klassikko: typerä käytös ja sen seuraukset. Sinällään perusasetelmassa itsessään on pelkistettyä jytyä, koska se saa hakoteillä olevan tytön kohtaamaan itsensä alastomimmillaan, kun kukaan ei ole heti auttamassa.

Jos päähenkilöön samaistuu, niin tilanne on hyvin turhauttava ja masentava, eikä meistä kukaan osaisi välttämättä siihen paremmin suhtautua. Laahustat haavoittuneena kolkossa erämaassa, joka tuntuu kaikkia aisteja myöten loputtoman kylmältä ja kuolleelta. Ympäristö hehkuu kummallista aavemaisuutta puiden näyttäessä kuin luurangoilta. Tapahtumapaikan valinta onkin selkeästi elokuvassa ainoa täysin nappiin osunut taiteellinen ratkaisu, sillä hahmojen erinäisiä tavoitteita täydentävänä tai tuhoavana ympäristönä se myös pyrkii kertomaan mistä elokuvassa voisi olla kyse.

Suhteellisen neuvokkaan tytön heittäminen keskelle realistista jahtauspainajaista toimii harmillisesti kuitenkin vain elokuvan alkupuolen ajan – minkä tekijätkin tiedostavat. Keinot kertoa tarkoituksenmukaista tarinaa tuntuvat loppuvan kesken, jolloin perusjuonikuvion päälle liimataan paksulti pliisua ihmissuhdedraamaa. Muuhun kuin päähenkilöönsä ei käsiin hajoavassa indie-jännärissä voi pidemmän päälle tukeutua, sillä niin heikosti se pitää vettä.