Juho Liukkonen

Bad Lieutenant (Paha poliisi, 1992)

Ohjaaja:

• Abel Ferrara

elokuva arvostelu

Kaksi korruptoitunutta poliisia, kaksi eri elokuvaa, kaksi eri ohjaaja, kaksi eri näyttelijää. Pääosin sama tarina? Elitistin tupla-arviossa Abel Ferrara kohtaa Werner Herzogin ja Harvey Keitel Nicolas Cagen.

On oikeastaan jälkikäteen huvittavaa, kuinka suuri poru syntyi Bad Lieutenantin "jatko‑osasta". Alkuperäisen elokuvan ohjannut Abel Ferrara suivaantui kun jatko‑osa tehtiin häneltä kysymättä. Toki alkuperäisen elokuvan fanienkin oli helppo pelästyä. Ferraran elokuva on tinkimätön mestariteos ja tutkielma katumuksesta ja anteeksiannosta. Mitä jatko‑osa silloin voisi edes saavuttaa?

Ainakin se voi olla röyhkeämpi. Werner Herzogin ura 2000‑luvulla on ollut fiktioelokuvien osalta osumatarkkuudeltaan melkoista höttöä, mutta Bad Lieutenantin kohdalla kaikki menee nappiin. Herzogin ja pääosaa esittävän Nicolas Cagen yhteistyö alleviivaa alkuperäisen elokuvan yhteiskunnallisia pohjavireitä ja päivittää ne tähän päivään. New Orleansiin sijoittuva uudelleentulkinta hämmästelee kuinka tietyillä tahoilla on mahdollisuus tehdä rikoksia jäämättä niistä ikinä tilille.

Molempien elokuvien keskiössä on korruptoitunut poliisi, joka joutuu ongelmiin ylitettyään rajat liian useasti. Uhkapeleistä koituneet velat ajavat päähenkilön liriin, jolloin tämä alentuu hätäpäissään yhä halveksittavampiin tekoihin. Molemmissa elokuvissa poliisit joutuvat myös kohtaamaan rikkeitä, joita vasten heidän omat tekonsa peilaantuvat.

Ohjaajat kertovat tarinansa eri tavoin. Ferrara lähestyy juonta dokumentaarisesti, melkein päämäärättömästi päähenkilön kujanjuoksua tarkkaillen. Herzogin elokuvassa on puolestaan kieli poskessa kerrotun sekundadekkarin maku.

Myös näyttelijöillä on eri metodit. Siinä missä Ferran elokuvan pahaa poliisia näyttelevä Harvey Keitel pidättelee kiukkuaan ja romahtaa ymmärtäessään oman tilanteensa mahdottomuuden, Cage vetää vastavirtaan räjähtelemällä absurdeissa kohtauksissa. Keitel saa vedettyä katsojan mukaan ahdistuksen kierteeseen ja Cage puolestaan nauramaan epäuskoisena kuinka eri ihmisille on jaettu lähtökohtaisesti eri kortit.

Johtopäätökset elokuvissa ovat asetelman samankaltaisuudesta huolimatta erilaiset. Ferraran elokuva pohtii katolilaisen moraliteetin kautta anteeksiannon kysymystä. New Yorkin syrjäkatuja miltei dokumentaarisella otteella tarkasteleva elokuva ei anna piirunkaan vertaa armoa nihilismissään. Elokuvan ankkuroituminen materialistiseen todellisuuteen pettää ainoastaan Keitelin esittämän poliisin kokemissa uskonnollisissa ilmestyksissä. Ferraran tylyn kuvauksen voisi summata kliseisellä anekdootilla "Jumala saattaa armahtaa, mutta maailma ei".

Werner Herzog jatkaa siitä, mihin Abel Ferrara jää. Vaikka Herzogin elokuvassakin henkimaailma on omalla ironisella tavallaan läsnä, sitä käytetään irvokkaammin. Hurrikaani Katrinan runtelemassa New Orleansissa pokkuroiva Cage on kuin henkien riivaama. Hetkittäin tuntuu kuin poliisi ylittäisi rajat tietoisesti jäädäkseen kiinni. Eriarvoisuus näkyy jo sosiaalipalvelujen saannissa. Cagen esittämä poliisilla on turvaverkkoja, mutta hän itse syventää ongelmaa. Lopun avuton nauru alleviivaa tapahtumien järjettömyyttä.

Vaikka Herzogin Bad Lieutenant on koominen, sen huumori on pessimististä. Hurrikaanin runtelema New Orleans on maisemana laajempi ilmentymä valtaapitävien piittaamattomuudesta. Ihmisten koti on tuhoutunut, apua ei tule, eikä mikään estä hyväksikäytön jatkumista. Maailmalla ei tunnu olevan moraalia.

Vaikea sitten sanoa kumpi elokuva on lohduttomampi johtopäätöksessään. Ferraran elokuvassakin New York näyttää syrjäkujineen lohduttomalta joutomaalta. Herzog vain alleviivaa sitä mitä alkuperäinen elokuva vihjaa. Kyse ei ole vain yhden henkilön kujanjuoksusta vaan teoksen rakenteesta. Tässäkin mielessä Ferraran ja Herzogin teokset täydentävät toisiaan mainiosti. Ferraran elokuvan "autenttinen" ja keholliseksi menevä ruodinta syyllisyydestä, itseinhosta ja anteeksiannosta ansaitsee tietoisen halvan ja irrottelevan uudelleentulkinnan.