Jari Mustonen

Magnum Force (Magnum .44, 1973)

Ohjaaja:

• Ted Post

elokuva arvostelu

Likaisen Harryn jatko-osa kuljettaa poliisiväkivallan syövereihin.

Ensimmäinen Likainen Harry (1971) sai syytöksiä fasismista ja poliisiväkivallasta, johon elokuvan jatko‑osa vastasi punomalla niistä juonen. Magnum .44:n tarina ammentaa Brasiliassa vaikuttaneista yhteiskunnan hyväosaisten muodostamista kuolemanpartioista.

Magnum .44 mystifioi poliisiasuiset henkilöt tuntemattomiksi tappajiksi, jotka ajavat kaduilla moottoripyörillään poimien uhreiksi kenet vain itse tiedostavat rikolliseksi. Itsekriittinen tapa käsitellä vigilantea genren kuumina vuosina oli edellä aikaansa.

70‑luvun vigilantegenressä kaikuu traditionaalinen oikeudenmukaisuuden tunne yhdistettynä Likaisen Harryn kaltaisen keskushenkilön tarjoamaan turvaan kohti anarkiaa lipsuvan yhteiskunnan vastapainona. Elokuvien suosio jatkui pitkälle 80‑lukua oikean maailman rikostilastojen kasvun myötä.

Harryn ohella Yhdysvaltojen toisella laidalla – New Yorkissa – aseeseen tarttuivat myös Paul Kersey (Death Wish, 1974) ja Ms .45 (1981), samoin lukuisat muut ympäri maata. Lopputuloksena tosielämän rikostilastot eivät hiipuneet, mutta vigilante tarjosi kuluttajille fantasian toisenlaisesta maailmasta, jossa turva on aina läsnä. Kusipäiden raiskatessa lähikujalla nuoren naisen tai ryöstäessä lähikioskin, silloinkin kun poliisit ampuivat jonkun ilman oikeutta, oli ongelmaan olemassa ratkaisu. 70‑luvun alun liberalisoituvassa erilaisten aktivistiryhmien valtaamassa San Franciscossa, jota pornon pääkaupungiksikin kutsuttiin, oli ratkaisu Harry Callahan.

Tällä kertaa Harry ei kohtaa kaupunkia terrorisoivaa opportunistia, vaan poliisiunivormuun sonnustautuneen mystisen tappajan. Ensimmäinen surma tapahtuu helteen hiostamalla moottoritiellä tunnistamattoman poliisin pysäyttäessä vastikään oikeuden vapauttaman rikollisen ja ampuessa kuoliaiksi kaikki tämän autossa. Myöhemmin surmia tapahtuu lisää. Ulkopuolisen tekijän sijaan, kiinnittyy Harryn huomio siihen mahdollisuuteen, että joku virkavallasta väärinkäyttää asemaansa. Ensimmäisen elokuvan henkilökohtainen motiivi on poissa, sen korvaa ylempi oikeudentunto, jossa omankädenoikeus pitää tuomita vaikka se kohdistuisi oikeisiin tyyppeihin, eli rikollisiin.

Harryn järkähtämätön mieskuva edustaa yhä suoraselkäisyyttä. Hänen hahmoonsa pakotetun poliittisen luennan sijaan, kannattaa hahmoa tulkita ennemmin vastauksena yhteiskunnallisen murroksen synnyttämälle tarpeelle. Kaiken maailman egojensa paisuttamien eri ihonväristen vasemmisto‑ ja oikeistonilkkien riehuessa kaduilla, helpottaa kun on joku, joka tasapuolisesti poistaa roskat kaupunkikuvasta. Kyse ei ole muutoksen vastustamisesta liberalisoituvassa yhteiskunnassa, vaan samojen pelisääntöjen varmistamisesta kaikille.

Magnum .44:stä tuli elokuvateattereissa ensimmäistäkin osaa suositumpi, mikä viimeistään sinetöi Clint Eastwoodin aseman kassamagneettina. Vuonna 1973 näyttikin siltä, ettei mikään tulisi pysäyttämään hänen menestyskulkuaan. Suurilta osin Espanjassa kuvatun dollaritrilogian suosio oli seurannut häntä Yhdysvaltoihin, minkä lisäksi Eastwoodin kaksi ensimmäistä omaa ohjausta Yön painajainen (Play Misty for Me, 1971) ja Ruoska (High Plains Drifter, 1973) saivat kumpikin hyvän vastaanoton.

Kritiikkiäkin tuli. Muun muassa arvostettu Pauline Kael haukkui Likaisen Harryn jatko‑osan nähtyään Eastwoodia siitä, ettei tämä edes näyttele. Hän tosin tällä väittämällä tulkitsee Eastwoodin elokuvatähteyttä lähtökohtaisesti väärin. Eastwood nimenomaan on niin vahva karikatyyri, että pienikin stanislavskimainen ilveily ainoastaan heikentäisi Harryn olemusta: karismaa jos on tarpeeksi, ei tarvitse väännellä naamaansa. Kaelin kritiikki ei jäänyt tähän. Hän moitti ensimmäistä elokuvaa moraalittomaksi ja myöhemmin nimesi Eastwoodin keskinkertaiseksi ohjaajaksi.

Oliko syynä sitten Eastwoodin itsetietoisuuden kasvu vai ohjaaja Ted Postin oma ego, katkesivat parin välit Magnum .44:n valmistumisen jälkeen. Postin mukaan Eastwood oli hankala ihminen, megalomaanikko, joka ylitti asemansa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Eastwood jatkuvasti puuttui Postin ohjaustyöhön itsevarmana kasvavasta roolistaan. Eastwood myös käsikirjoitti John Miliuksen ideoiman alkuperäistarinan uusiksi Michael Ciminon avustuksella, joten elokuvaa voi monella saralla pitää hänen teoksenaan. Helvetti, mies teki myös suuren osan stunteistaan itse.

Niiltä osin kun Post ohjasi elokuvan ei se yllä samankaltaiseen visuaaliseen särmikkyyteen kuin sarjan ensimmäinen osa. Käsikirjoituskin on varsin suoraviivainen sisältäen helppoja siirtymiä tarinassa eteenpäin. Vastapainona nähdään Frank Stanleyn filmille tallentama aurinkoinen San Francisco, jossa poliisiunivormuiset miehet jakavat oikeutta moottoripyöriensä selästä. Elokuva on tinkimätön aikakaudenkuvaus ja sisältää monia rikoselokuvan ikonisia kohtauksia.

Magnum .44 inspiroi jälleen edeltäjänsä tavoin tosielämää. Tällä kertaa murhavälineen niin kutsuttuihin Hi‑Fi Shopin murhiin Ogdenissa, Utahissa, vain muutama kuukausi ensi-illan jälkeen. Murhaajat saivat idean ihmisten surmaamiseen elokuvassa nähtävästä sadistisesta taposta, joskaan tosielämässä väline ei toiminut yhtä tehokkaasti kuin fiktiossa. Jäätyään kiinni, tuomittiin Hi‑Fi Shopissa pahojaan tehneet miehet Harryn filosofian mukaisesti tosielämässä kuolemantuomioon.