Mikko Koivisto

Female Prisoner Scorpion: Beast Stable (1973)

Ohjaaja:

• Shunya Itō

elokuva arvostelu

Ohjaus: Shunya Itō

Yksi Female Prisoner Scorpion ‑sarjan vahvuuksista on filmien keskinäinen erilaisuus. Yksikään elokuva ei toistanut edeltäjänsä kaavaa sellaisenaan. Sarjan kolmas ja aliarvostetuin osa, Beast Stable, on suurkaupunkiin sijoittuva surumielinen henkilötutkielma, joka leikittelee fantasiamytologialla.

Beast Stable starttaa sarjan hurjimmalla johdannolla. Siviiliasuinen etsivä Kondo (Mikio Narita) sujauttaa junassa käsiraudan Namin (Meiko Kaji) ranteeseen. Skorpioni vastaa upottamalla veitsen ukon käsivarteen ja riuhtaisemalla koko raajan irti. Alkutekstijaksossa Nami juoksee Shibuyan juna-aseman halki etsivän verinen irtokäsi ranteestaan roikkuen, Kajin kaunis teemakappale taustalla soiden. Jossain muussa elokuvassa kohtaus voisi tuntua naurettavalta, mutta ohjaaja Shunya Itō tekee siitä julkeaa runoutta, jonka kaltaista löytää vain eksploitaatioelokuvan parista.

Johdannon jälkeen elokuva rauhoittuu. Nami hankkii itselleen henkensä pitimiksi ompelijan viran, jossa kukaan ei kiinnitä häneen huomiota. Samoilla kaduilla pyörii nuori ilotyttö Yuki (Yayoi Watanabe), jonka kanssa syntyy sanaton ystävyys. Puheelle ei ole tarvetta, sillä naiset ymmärtävät toisiaan artikuloimattakin.

Kuvatessaan näitä kahta ristiriitojen repimää naista, löytää elokuva teemansa. Namista on muodostunut yhteiskunnan varjoihin vetäytynyt hylkiö ja lainsuojaton, jota ei määritä enää kosto, vaan hiljaisesti hyväksytty kohtalo. Ajatus normaalista elämästä riipii aika ajoin mieleen ainoastaan todistaakseen oman mahdottomuutensa. Namin vastakohta on Yuki, joka seisoo iltaisin kaupan näyteikkunan edessä tuijottaen omaa peilikuvaansa ja pohtien kuka hän voisi olla. Yuki hankkii prostituutiolla rahaa elättääkseen henkisesti jälkeenjäänyttä veljeään, sillä yhteiskunta on heidät unohtanut. Yukilla saattaa Namista poiketen olla vielä oman elämänsä avaimet käsissään.

Tutkaillessaan Namin ja Yukin elämän lipumista omalla painollaan syntisen suurkaupungin varjossa, Itō luo joitain sarjan lyyrisimmistä ja intiimeimmistä hetkistä. Politiikkaan ja patriarkaalisuuden kritiikkiin keskittyneiden edeltäjiensä sijaan Beast Stable on puhdasverinen henkilötutkielma.

Tom Mesin kirja Unchained Melody: The Films Of Meiko Kaji tarjoaa tätä seesteisyyttä vasten hieman yllättävän tiedon: ohjaajan alkuperäinen aikomus oli sijoittaa elokuvan tarina helvettiin. Ajatus käy kuitenkin järkeen, mikäli sitä tutkaillaan vertauskuvallisella tasolla.

Itō leikittelee japanilaisella mytologialla jo elokuvan aloitusjaksossa, jossa Namin hahmo rinnastuu traagiseen demoniin. Myöhemmin hahmoon liitetään jumalallisia piirteitä Namin kasvaessa sorretuille naisille oikeutta tuovaksi koston tuuleksi. Jumalten ja demonien tapaan Nami on tuomittu omaan rooliinsa, josta hän ei voi murtautua irti. Mytologiset vivahteet ulottuvat myös Yukin hahmoon. Seksisuhteessa elävän siskon ja veljen tragedia on tuttu vanhasta luomistarinasta, jonka mukaan Japanin saaret syntyivät kahden jumalan, Izanagin ja Izanamin insestisestä suhteesta. Elokuvan syntinen ja neo noir ‑henkinen Tokio taas esittäytyy toismaallisena, maanpäällisenä helvettinä, mikä korreloi hienosti hahmojen mielenmaiseman kanssa.

Kaupallisemmalla tasolla elokuvan fantasiatematiikka luo myös aasinsillan eksploitaatiokuvastoon villeine puvustuksineen (elokuvan roisto, linnun höyheniin pukeutuva ilkeä Samejima (Raisen Lee), on kuin satujen noita-akka) ja verisesti alistettavine uhreineen. Akira Kurosawan Yojimbosta (1961) pöllityssä, mutta sitäkin tehokkaammin toteutetussa jaksossa kulkukoira kipittää kaupungin kaduilla maasta esiin kaivamansa etsivä Kondon irtokäsi suussaan. Itse naisvankilointi jää tällä kertaa yhteen loppupuolen jaksoon. Osuus uhmaa kaikkea uskottavuutta, mutta Itōlla on tässä vaiheessa jo niin tiukka ote yleisöstä, että katsoja sulattaa melkein mitä tahansa.

Avain jutun toimimiseen löytyy siitä, kuinka upeasti kaikki keskeiset elokuvantekijät pelaavat yhteen. Esteettisesti Beast Stable on ehkäpä sarjan vakuuttavin suoritus sisältäen tuskin ainuttakaan kuvaa, joka ei uhkuisi surumielisyyttä tai harmaata kauneutta. Musiikit tukevat kuvia täydellisesti, ja Kaji on virtuoosimaisessa harmoniassa roolihahmonsa kanssa. Suurin kunnia menee kuitenkin ohjaaja Itōlle. Hän ei ole luonut ainoastaan vakuuttavaa henkilötutkielmaa, vaan kokonaisvaltaisen maailman, joka sykkii hahmojensa psyykettä jokaisen kuvansa kautta. Beast Stable on alun perin kolmiosaiseksi tarkoitetun Female Prisoner Scorpion ‑sarjan luonnollinen päätös, jossa kaikki tähänastinen kehitys konkretisoituu loogisella tavalla. Ei ole ihme, että elokuvan jälkeen ohjaaja laittoi pillit pussiin ja totesi sarjan olevan hänen osaltaan loppuun käsitelty.