Mika Helminen

Clarita (2019)

Ohjaaja:

• Roderick Cabrido

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roderick Cabrido

Riivatun Clarita Villanuevan tapaus vuonna 1953 Filippiinien Manilassa sai aikanaan kansainvälisestikin paljon huomiota ja noteerattiin laajalti tiedotusvälineissä. Demonien väitettiin vallanneen irtolaisuudesta ja prostituutiosta pidätetyn 17‑vuotiaan Claritan Bilibidin vankilassa. Amerikkalaispastori Lester Sumrall kuuli tapauksesta, rukoili tytön puolesta ja matkusti Filippiineille manaamaan pahoja henkiä pois Claritasta.

Aiheeseen on tarttunut filippiiniläisohjaaja Roderick Cabrido neljännessä pitkässä elokuvassaan Clarita. Cenon Palomaresin käsikirjoitus ottaa vapauksia suhteessa oletettuun mutta kiisteltyyn tositapahtumaan, kuten fiktioelokuvissa on tapanakin tehdä. Lopputulos muistuttaa heikoimmillaan lukemattomia Manaaja (The Exorcist, 1973) ‑kopioita, mutta on parhaina hetkinään pahaenteinen ja hyytävä elokuva etenkin pääosassa nähtävän Jodi Sta. Marian heittäytyvän suorituksen ja kekseliäiden erikoisefektien ansiosta. Takaraivossa pyörivä ajatus elokuvan perustumisesta tositapahtumiin saattaa sekin tuoda lisätehoja katsomiskokemukseen.

Sodasta toipuva ja vahvasti katolinen Filippiinit yrittää Manilan pormestari Lacsonin (Nonie Buencamino) johdolla vaieta Claritan tapauksesta ja vedota tytön mielenterveysongelmiin. Claritan levitointi ja raajojen vääntely mitä mielikuvituksellisempiin asentoihin sellissä saa viranomaiset kuitenkin toisiin ajatuksiin ja kirkonmiehet on kuin onkin kutsuttava hätiin. Pappien ja Claritan kohtaamiset kulkevat tästä eteenpäin liiankin tuttuja latuja lähtien vuoropuhelusta, vihkiveden heittelystä, örinä-äänellä puhumisesta ja muista edellä mainitusta William Friedkinin elokuvaklassikosta tutuista elementeistä. Ohjaaja Cabridon ilmaisu miellytti kuitenkin silmää ja mukaan leikatut arkistokuvat pohjustivat ajankuvaa toimivasti, joten pahimmat itsestäänselvyydet voi antaa anteeksi.