Jari Mustonen

Una donna chiamata Apache (Apassinainen, 1976)

Ohjaaja:

• Giorgio Mariuzzo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Giorgio Mariuzzo

Villi länsi ei ollut enää entisensä. Elokuvat, kuten Sergio Corbuccin The Great Silence (Il grande silenzio, 1968), Sam Peckinpahin Hurja joukko (Wild Bunch, 1969) ja Ralph Nelsonin Verinen sotilas (Soldier Blue, 1970) tuhosivat illuusion hyvien miesten luomasta idyllistä, jossa oikeudenmukaisuus palkitaan. Niiden rinnalla ohjattiin intiimejä tarinoita valkoisen miehen ja alkuperäisväestön kohtaamisesta, kuten Mies hevosena (A Man Called Horse, 1970) ja tämän arvion kannalta keskeinen Cry for Me, Billy (1972).

"Intiaaneista", joita käsiteltiin klassisessa lännenelokuvassa lähinnä primitiivisinä taustahahmoina, tuli revisionistisessa westernissä yksilöitä, joihin villin lännen valloittajat jättävät trauman. Yksi synkimmistä teoksista on yllä mainittu Cry for Me, Billy, josta Giorgio Mariuzzo ohjasi italowesternien auringonlaskun aikaan uudelleentulkinnan nimellä Apassinainen (Una donna chiamata Apache, 1976). Elokuva lainaa esikuvansa tarinan, sekä muutaman kohtauksen.

Cry for Me, Billy ja Apassinainen kertovat kumpikin lännensankarin ja apassinaisen rakastumisesta. Siinä missä ensin mainittu on hyvin maanläheinen ja julma tulkinta lännen "myytistä" kaunistelemattomana, on jälkimmäinen varsin suppea, mutta yllättävän tehokas muunnelma samasta aiheesta. Kummankin elokuvan taustalla Pohjois-Amerikan uudisasukkaat ja sotilaat puhdistavat maata "punanahoista", jotka ovat heille eläinten kaltaista vapaata hyödykettä. Elokuvien sankari on omantunnon omaava mies, joka ihastuu yhteen intiaaneista.

Apassinaisessa Al Cliverin – Lucio Fulcin gore-elokuvien vakiokasvo – näyttelemä persoonallinen kultakutri, Tommy, menettää sydämensä alkuperäisasukkaalle. Hänestä tulee uudisraivaajien ja muiden lännenhahmojen silmissä tämän suojelija ja siksi tahrattu mies. Tommy onkin kuin köyhän miehen versio menneen ajan westernien myyttisestä hahmosta (mm. John Wayne elokuvassa Etsijät, 1956), joka ilmentää kahden eri maailmankuvan välistä yhteentörmäystä. Hän on lännen valloittajia, mutta suhde intiaanipakanaan – sittemmin maskeeraajaksi siirtynyt Clara Hopf – tekee hänestä myös uhrin. Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves, 1990) on eittämättä eeppisin samaa asetelmaa hyödyntävä elokuva sekä joutsenlaulu tälle westernien alateemalle.

Myöhemmällä urallaan niin ikään Lucio Fulcille (The Beyond, 1981; Aenigma, 1987) käsikirjoituksia tehnyt Mariuzzo osoittaa kykynsä luoda varsin synkän tarinankaaren. Elokuvaa vaivaa pienimuotoisuus sekä niukka budjetti, eikä se siksi visuaalisesti nouse parhaiden italowesternien mielikuvitukselliselle tasolle. Mariuzzo liikkuu ennemmin kevyen eksploitaation kuin syvien teemallisten analyysien vesissä. Toisaalta teoksen ilmentämä sympaattinen suoraviivaisuus, unohtamatta sarjakuvamaisen stereotyyppisiä jopa idioottimaisia hahmoja, onnistuneesti korostaa siihen kasvavaa hyvin raskasta nihilismiä.

Giorgio ohjasi teoksensa aikana, jona italialainen genre-elokuva etsi uutta suuntaa. Lännenelokuvien ja giallojen kukoistus läheni loppuaan ja uudenlainen veripitoinen kauhu tulisi korvaamaan ne. Apassinainen onkin lajityyppinsä viimeisiä hengenvetoja.

Sekä Cry for Me, Billyä että Apassinaista voi tänä päivänä tarkastella myös osana sitä postkolonialistista traditiota, joka sai jalansijaa 70‑luvulla ja joka vaikuttaa yhä tapaamme arvioida länsimaalaisten ja alkuperäiskulttuurien kohtaamista korostuneen länsimaalaisvastaisesta näkökulmasta.

Tämän tradition osalta Apassinainen edustaa sen synkintä laitaa. Nimittäin kaikki muut kuin Tommy – kirkonmiehistä naisiin – toivovat punanahan kärsivän.

Cry for Me, Billyn tavoin elokuva sisältää tunteikkaan laulun, tällä kertaa Judy Hillin esittämänä.