Matti Erholtz

Sethupathi I.P.S (1994)

Ohjaaja:

• P. Vasu

elokuva arvostelu

Onko Vijayakanth intialaisen elokuvan Steven Seagal, Chuck Norris vai Jean-Claude van Damme? Katso hulvaton toimintatykittely ja päätä itse!

Sethupathi IPS:n päähenkilön esittelykohtauksessa Vijayakanthin esittämä poliisi rynnäköi sairaalaan, jossa neljä terroristia pitää panttivankinaan sairaalahenkilökunnan lisäksi ulkomaista suurlähettilästä. Sethupathi ilmestyy paikalle pukeutuneena hopeanhohtoiseen luodinkestävään liiviin, myös ranteissa ja nilkoissa on hopeanväriset suojukset. Terroristi tyhjentää konetuliaseensa tarkasti Sethupathin rintapanssariin, vaikka sankarin pää ja alaruumis ovat täysin suojattomat, ennen kuin kuolee pään läpi ammuttuna. Toisen terroristin syliin Sethupathi potkaisee seinältä vaahtosammuttimen, jonka sitten räjäyttää ampumalla, ja roisto sinkoutuu liekkipallona ulos ikkunasta. Superpoliisin uskomattoman tehokkaasta toiminnasta vaikuttunut suurlähettiläs pukee katsojankin tunteet sanoiksi tokaisemalla kohtauksen lopuksi: "Mr Sethupathi, you're great!"

Jos alun perusteella luokittelee Sethupathi IPS:n kuuluvaksi aasialaisiin hassutteluelokuviin tai tahattoman koomillisiin kehitysmaaelokuviin ei ole täysin väärässä, vaikka ei täysin oikeassakaan. Huvittavia yksityiskohtia elokuvassa riittää koko keston ajan (yksi terroristi parannetaan terrorismista intialaisten mietiskelytekniikoiden avulla yms.) eivätkä eeppisen loppukohtauksen pienoismalliefektit ole kovin vakuuttavia. Kömpelyyksien vastapainoksi Sethupathi IPS sisältää myös aidosti hyvää toimintaa eikä tahaton koomisuus tietysti lainkaan vähennä elokuvan viihdyttävyyttä.

Sethupathi IPS muistuttaa paljon länsimaisten B‑luokan toimintatähtien elokuvia 1980‑ ja 90‑lukujen taitteen molemmilta puolilta. Hyvä yksittäinen vertailukohta on Steven Seagalin Under Siege: "terroristit" ovat molemmassa elokuvassa yhtä räikeän karrikoituja hahmoja ja sankari samanlainen sekä moraalisesti suoraselkäinen että raivokkaan väkivaltainen toimija. Kun Sethupathi loppukohtauksessa taittaa sadistisesti pääterroristin molemmat käsivarret, siitä ei Casey Ryback voisi panna paremmaksi. Molemmat elokuvat myös päättyvät kuvaan, jossa univormupukuinen päähenkilö tekee kunniaa käsi lipassa. Intian kollektivistinen perintö näkyy kuitenkin siinä, että Sethupathi ei ole Rybackin tapaan mikään individualistinen yksinäinen susi, vaan Intian poliisilaitokselle (IPS = Indian Police Service) ehdottoman lojaali valtion virkamies.

Sethupathi IPS:n kiinnostavin aspekti liittyy siihen, miten se kuvastelee oman aikansa yhteiskunnallisia muutoksia Intiassa. Vuonna 1991 Intian valtiovetoinen talous liberalisoitiin äkkirysäyksellä maan ajauduttua akuuttiin maksutasekriisiin. Vaikka bruttokansantuote singahtikin varsinaiseen lentoon vasta 2000‑luvulla, alkoi globalisaation maahan tuoma vauraus näkyä maan elokuvissa jo 1990‑luvun puolella. Yksi kehityksen merkki oli ostoskeskusten muodostuminen suosituksi kuvauspaikaksi elokuvissa. Sethupathi IPS:ssäkin on ostoskeskuskohtaus, jonka ilmeinen esikuva on Jackie Chanin Police Storyn vastaava jakso, vaikka aivan yhtä näyttävään toimintaan ei vielä ole ollutkaan varaa. Yhtä kaikki, lasia rikotaan tuhottomasti, Vijayakanthin potkutyöskentely on nautittavaa katsottavaa ja yksi putoamisstuntti näyttää yhtä vaaralliselta kuin Police Storyssakin.

Hienostuneempaa yhteiskunnallisen muutoksen heijastelua voi nähdä tappelukohtausten kuvaustyylissä. 1980‑luvulla tamilielokuvien tappelukohtauksia hallitsi piirre, jota voisi sanoa vaikkapa "koristeellisuudeksi": tappelijat tekivät taistelun tuoksinassa uskomattomia voltteja ja kieppejä, joilla ei kuitenkaan tuntunut olevan paljonkaan tekemistä vastustajan vahingoittamisen kanssa. Akrobaattisia suorituksia luotiin myös puhtaasti montaasin avulla. Kameratyöskentelyssä suosittiin erikoisia kuvauskulmia, suoraan alhaaltapäin tai alaviistosta kuvattujen otosten ollessa erityisen suosiossa. Koristeellisuus näkyi myös henkilöiden ulkoisessa habituksessa kuten erikoisissa kampauksissa ja viiksimalleissa.

Vuoden 1991 Managara Kaavalissa koristeellisuutta oli vielä hippusen verran mukana, mutta Sethupathi IPS:ssä sitä on enää koomikko Goundamanin 1950‑luvun rokkarin mieleen tuovassa ulkoisessa olemuksessa. Toimintakohtauksissa on nyt aitoa fyysisyyttä ja vaaran tuntua. Yllämainitun putoamisstuntin lisäksi elokuvassa nähdään myöhemmin mm. hieno moottoripyörästuntti, josta stuntmies tuskin on selvinnyt naarmuitta. Oudot kuvakulmat loistavat poissaolollaan ja montaasilla korostetaan nyt toiminnan sulavuutta ja jatkuvuutta. Ei liene ylitulkintaa nähdä tässä uudessa funktionaalisemmassa toimintatyylissä heijastus markkinavoimien lisääntyvästä vaikutusvallasta Intian yhteiskunnassa. Samanlaista toiminnan tehostumista ja fyysistymistä tapahtui myös Hongkong-elokuvassa 1960‑ ja 1970‑luvuilla, reaktiona vastaavanlaisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Lopuksi voisi mainita erään puhtaasti intialaisen piirteen elokuvassa. Sethupathi IPS:n sivujuonessa pääterroristi keplottelee itsensä Sethupathin perheen suosioon ja hänen mykän sisarensa aviomieheksi. Terroristit ovat vallanneet koulun, jossa Sethupathin vaimo on opettajana, ja kun sisko on vaarassa joutua siellä joukkoraiskauksen kohteeksi, opettajatar kylmästi ampuu tämän. Taas kerran kohtaamme siis ajattelutavan, jossa raiskatuksi tuleminen on naiselle niin suuri häpeä, että siihen ei auta muu kuin kuolema (jos raiskaajan kanssa naimisiin meneminen on poissuljettu optio). Tämä on sellainen laji aasialaista ylettömyyttä, jonka katoamista intialaisesta elokuvasta on ehdottomasti pidettävä edistysaskeleena, olipa siitä sitten kiittäminen globalisaatiota tai jotain muuta.