Juho Liukkonen

Mondo Candido (1975)

Ohjaaja:

• Gualtiero Jacopetti
• Franco Prosperi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Gualtiero Jacopetti, Franco Prosperi

Italialaisen elokuvan kauhukakarat Franco Prosperi ja Gualtiero Jacopetti ehtivät kauhistuttaa maailmaa mondo-dokumenteillaan ja "essee-elokuvillaan" 1960‑ ja 70‑luvuilla. Samalla he saivat maineen epäilyttävinä elokuvantekijöinä. Heitä epäiltiin oikeiden teloitusten järjestämisestä kuvauksia varten, eläinten rääkkäyksestä kuvatussa materiaalissa, ihmisoikeuksien polkemisesta, yleisön kusettamisesta ja yleisestä misantropiasta ja rasismista vieraita kulttuureja kohtaan.

Osa syytöksistä pitänee paikkansa. Mikä on kuitenkin selvää, on se, että Prosperi ja Jacopetti eivät olleet mitään muuta kuin elokuvan antisankareita, jotka onnistuivat hämärtämään eksploitaatiomaakareiden viitan sillä, että molemmilla oli käsitys elokuvan teosta vaikka yleisön shokeeraaminen kiinnosti.

Heitä tosin voi syyttää kyvyttömyydestä käsittää ja kuvata maailman hulluutta. Parivaljakon elokuvissa tapahtuu provokaation nimissä jopa tahallista tilanteiden väärinymmärtämistä. Toisaalta on myös huomattu, että heidän estetiikkansa havahdutti miltei vahingossa tarkastelemaan median objektiivisuutta. Ohjaajakaksikon viimeiseksi jäänyt yhteistyö Mondo Candido on tulkintatavasta riippuen heidän turvallisin, mutta myös elokuvallisesti vahvin taidonnäytteensä.

Mondo Candido perustuu Voltairen (1694–1778) alkuperäisteokseen Candide (1759), joka on satiirinen teos. Se kuitenkin pitää sisällään filosofisen metaforan. Teoksen on katsottu olevan vastalause optimistiselle filosofialle, kuten Leibnizin ajattelulle, jonka mukaan meidän täytyy elää karkeasti yksinkertaistaen parhaassa mahdollisessa maailmassa.

Päähenkilö Candido (Christopher Brown) huomaa joutuneensa karkotetuksi Edenin kaltaisesta maailmasta, kun hän kajoaa paronin tytär Cunegondaan (Michele Miller). Karkotuksen jälkeen Candido matkaa halki ajan ja avaruuden, läpi taistelukenttien ja inkvisition eksyen aina nykypäivän Manhattaniin saakka. Naiivi Candido näkee maailman lopulta sellaisena kuin se on: moraalittomien ihmisten peilikuvana.

Candidon karkotustarina muistuttaa tietyiltä osin tietysti Aatamin ja Eevan tarinasta, mutta yhtälailla myös Homeroksen seikkailujen myyteistä. Kuitenkin tärkeää on huomata, että Prosperi ja Jacopetti eivät ole tekemässä uskollista adaptaatiota vaan nimenomaan modernisoitua uudelleentulkintaa. Elokuvassa korostuvat lavastuksellisuus, liioittelu ja irstailu kertovat maailmasta elokuvallisen "totuuden".

Prosperi ja Jacopetti luottavat ruokottomuuksiin ja mauttomuuksiin. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä kauemmaksi se irtoaa Voltairen alkuperäismateriaalista.

Mondo Candidoa voi hyvällä syyllä pitää tekijöiden uran huipentumana. Sitä katsoessa ihastelee mielikuvituksen villiyttä, ylilyövää lavastusta, liioittelevaa ja kaunista Riz Ortolanin musiikkia sekä kieroutunutta asennetta.

Mondo Candido muistuttaa etäisesti muista 1960‑ ja 1970‑luvulla toimineiden surrealistien, kuten Jodorowskyn, Arrabalin ja Buñuelin elokuvista. Elokuva tekee tiliä myös ohjaajien menneisyydestä. Mondo Candidossa seikkaillaan ajan ja tilan rajoitteiden tuolla puolen aikakaudelta toiselle. Kuitenkin sankariamme Candidoa seuraa maailmassa paikasta toiseen hirveydet ja pahoinvointi. Teoilla on seurauksensa ja pahuudesta ei pääse eroon. Kuin vaivihkaa tekijät tuntuisivat kommentoivan varhaisteostensa taakkaa, joka on kannettava.

Ajatus menneisyyden taakkojen siirtymisestä sukupolvelta toiselle tekee elokuvan karnevalismistakin myrkyllistä. Valtasuhteista ja kärsimyksen kuvauksista ei vapauduta naurulla vaan nimenomaan niille nauramalla meistä tulee osallisia rikokseen, ihmiskunnan pahoinvoinnille nauramiseen. Jacopettin ja Prosperin Mondo Candido onkin tässä mielessä patakyyninen tulkinta maailman menosta.

Mutta jos Mondo Candido on pyllistys maailmalle, niin se on myös pyllistystä Voltairen tekstille. Voltaire piti maailman kauheuksien ja raadollisuuksien vuoksi mahdottomana sitä, että eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Prosperi ja Jacopetti muistuttavat, että kauneus on vain kontrolloitujen olosuhteiden tulos. Mutta entäpä jos kaaos on paras mahdollinen maailma? Kuten elokuvahistorioitsijat Christian Kesler ja Marcus Stiglegger ovat sanoneet Mondo Candidosta: "Jos elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, saattaa paras mahdollinen maailma olla myös paras mahdollinen paskakasa."