Jari Mustonen

Joker (2019)

Ohjaaja:

• Todd Phillips

elokuva arvostelu

"Such a happy boy."

Tasaisin väliajoin elokuvahistoriassa valmistuu teos, joka osuu oman aikakautensa kipupisteiseen poikkeuksellisen viiltävästi. 1970‑luvulla Kubrickin Kellopeliappelsiini (1971) käytti väkivaltaa viihteellisenä tekona, josta syntyvää nautintoa ei voi ohjelmoida pois yksilöstä. 1990‑luvulla Stonen Syntyneet tappajiksi (1994) rinnasti televisioviihteen ja makaaberin hedonistisen tappamisen. Kumpaakin elokuvaa syytettiin omana aikanaan tosielämän murhien inspiroimisesta.

Venetsian elokuvajuhlien parhaaksi valittu Joker jatkaa tätä kaanonia. Osan faneista kerrotaan kävelleen teatterista ulos, koska elokuva ei ollutkaan etäännyttävää Marvel-väkivaltaa, vaan aidontuntuinen kuvaus kärsineestä yksilöstä pahoinvoivassa yhteiskunnassa. Elokuva päivittää Kubrickin ja Stonen teosten sosiaalisen kritiikin tälle vuosituhannelle. Niiden tavoin myös Joker on paikoin tuomittu väkivallan ihannoimisesta, mitä voi pitää banaalina. Miksi yhteiskunnassa, jossa blockbuster-elokuvat esittävät väkivallan olevan ratkaisu, pitäisi demonisoida teos, joka assosioi katsojan kokemaan väkivallan takaa löytyvää hulluutta?

Herättämänsä sosiaalisen keskustelun sivuuttamalla Joker paljastuu ennen kaikkea pätevästi rakennetuksi kasvutarinaksi. Vaikka elokuva sivuaa muun muassa Batmaninkin syntyä, helpointa on unohtaa perinteinen muovinen supersankarielokuva ja tulkita Joaquin Phoenixin esittämää Arthur Fleckiä vakavammista lähtökohdista. Toisaalta, koska kyseessä on kuvaus täysin fiktiivisen hahmon elämästä, ilmentää elokuva laajemmin kulttuuria yli pelkän arkirealismin. Reilut kymmenen vuotta takaperin Heath Ledger (The Dark Knight, 2008) osoitti vahvalla tulkinnallaan Jokerin olevan erityinen karikatyyri, jolla voi ilmentää amerikkalaisen hedonismin synkkää puolta. Ottaen huomioon Ledgerin onnistumisen, on uskomaton suoritus, että Joker kykenee yhä lisäämään kierroksia kyseisen hahmon luonteeseen.

Phoenixin fyysinen tulkinta tuo Jokeriin monia uusia synkkiä piirteitä, antaen samalla sysimustan alavireen tuleville mahdollisille uusille Batman-elokuville. Tulevaisuudessa Jokeria on mahdoton kohdata ilman muistoa Phoenixin mieleltään epävakaasta yksilöstä. Näkökulmastaan johtuen elokuva tuntuu hieman pienimuotoiselta, mutta tämä ei suuremmin haittaa, sillä jokainen yksityiskohta Arthurin tarinassa on äärimmäisen hiottu. Jo lapsena hänen ylleen puetaan maski, olla "onnellinen poika", vaikka hän kasvaa valheisiin. Sosiaalisten normien nimissä Arthurille ei anneta tilaisuutta kohdata todellisuutta, vaan varttuvalle miehelle annetaan avuksi lääkkeitä, jotta hän sopeutuisi "onnen" odotuksiin.

Eksistentialismiin taipuvainen yhteiskunta tuottaa kuitenkin itsensä näköisiä hirviöitä. Neuroottinen nauru, pakonomaiset ajatukset, unelma tähteydestä ja tanssi sulautuvat hypnoottisesti toisiinsa Jokerin saadessa lopullisen muotonsa.

Elokuvan kohtaama vastarinta johtuu paljolti siitä, että Joker trivialisoi vääriä asioita. Tämä ilmenee muun muassa siinä, miten elokuvan pelotellaan kannustavan väkivaltaan, kun samaan aikaan valkokankaille vyöryy jatkuvasti aseteknologiaa ja sotaa normalisoivaa Disneyn sarjakuvaviihdettä. Joker tekee kaikesta väkivallan ihannoinnista hyvin konkreettista ja henkilökohtaista. Samalla elokuva esittää sosiaalisten naamioiden ja poliittisen korrektiuden kulttuurin negatiivisena voimana, joka pyrkii tuhoamaan ihmisen minuuden ja lopulta itse aiheuttaa kohtaamansa anarkian. Arthur Fleck vapautuu vasta menettäessään lääkityksensä, mutta ei yhteisöllisiin normeihin, vaan omaksi itsekseen.

Tiivistetysti Joker kuvaa maailmaa, jossa ihminen saa osakseen vallitsevan kulttuurin hyväksyntää vain sosiaalisen valheen avulla. Vääränlainen erilaisuus päätyy nopeasti yhteiskunnan maalitauluksi, koska rikkoo yhdenmukaisuuden illuusion. Se taas luo katkeruuden. Ohjaaja Todd Phillips vaikuttaisi tiedostaneen käsissä olleen mahdollisuuden kritisoida modernia länsimaista ajatusmaailmaa vain hieman muuttamalla näkökulmaa sen sisältöön. Sen sijaan, että Jokerin tarinasta olisi tehty helppoa eskapismia, tuotettiinkin valkokankaille kertomus sorretun, kaiken avun ulkopuolelle katoavan yksilön mielisairauden puhkeamisesta. Valitun näkökulman takia elokuvaa ei kannata verrata esim. Marvel-teoksiin. Niiden sijasta vertailukohtia löytää marginaalisemman elokuvataiteen syövereistä, teoksista kuten Woyzeck (1979) tai Henry: Portrait of a Serial Killer (1986). Samalla avautuu mahdollisuus huomata, miten sosiopaatin silmin rakennettu lähestymistapa on sulautunut onnistuneesti osaksi valtavirtaa.

Se että elokuva onnistuu kaiken nihilisminsä lisäksi erinomaisesti viihdyttämään yleisöä, vaikuttaa saaneen kriitikot takajaloilleen.

Suuri osa supersankarielokuvista ja modernista valtavirran viihteestä toistaa patrioottista tarinaa oikeudenmukaisuuden tunteesta sekä järjestyksestä, kun taas Joker kertoo epävakaasta todellisuudesta, jota ei voi hallita.

Paras uutinen onkin, että Joker tahkoaa rahaa niin kotimaassaan kuin maailmalla. Se tarkoittanee, että pitkään valkokankaita hallinneen heppoisuuden jälkeen, alamme saada eteemme jälleen haastavampia teoksia.