Mikko Koivisto

Love and Crime (1969)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

"Meiji, Taisho ja Showa ‑aikakaudet: bisarrien naisrikosten historia". Love and Crimen alkuperäisnimi tiivistää filmin sisällön oivallisesti. Dokumentaarishenkinen elokuva rekonstruoi seitsemän naisiin liittyvää tosielämän rikosta unohtaen kuitenkin kertoa, että faktoja on hieman venytetty viihteen nimissä ja mukaan ympätty pari fiktiivisistä murhaa. Kertojana toimiva Tokion oikeuslääketieteellisen instituution tutkija (Teruo Yoshida) näkee oleellisemmaksi informoida katsojaa murhaajan sukuelinten kehitysasteesta.

Edellä mainitut sukuelimet kuuluivat Oden Takahille, joka oli viimeinen Japanissa mestattu nainen. Vuonna 1879 teloitetun naisen sukuelimet todellakin säilöttiin lääketieteellistä tutkimusta varten. Kuolemantuomionsa Takahashi oli saanut rakastajansa murhasta. Elokuvan kertoman mukaan naisen kaulan katkaisu ei mennyt käsikirjoituksen mukaan miekkamiehen (Horrors of Malformed Menin Tatsumi Hijikata) sohiessa kaulavaltimon ohi ja jättäessä kohteen kitumaan uuden iskun valmistelun ajaksi.

Odenin tarina oli kuin kirjoitettu eksploitaatioelokuvan raakamateriaaliksi. Groteskiudet eivät rajoittuneet murhiin ja teloituksen munaamiseen, vaan nainen oli myös naimisissa leprasairaan miehen kanssa. Ei tule aivan heti mieleen parempaa määritelmää termille "ero guro" kuin spitaalinen äijä käpälöimässä kylpevää kaunista naista. Faktoissa ei silti ole maltettu pysyä, sillä elokuva sepittää aviomiehen murhan katsojien iloksi. Todellisuudessa ukko kuoli sairauteensa. On vaikea sanoa onko huijaus tahallinen vai vahinko, sillä Odenin tarinaan on vuosien mittaan usein liitetty seikkoja, joilla ei ole todellisuuspohjaa.

Love and Crimen muut tarinat eivät ole yhtä herkullisia. Skaalana on 1800‑luvun loppu – 1900‑luvun puoliväli. Modernia laitaa edustavat 1960‑luvulle sijoittuva, seksillä ja väkivallalla herkutteleva kertomus hotellin omistajuutta himoinneesta nuoresta vaimosta ja tämän rakastajasta, sekä mustavalkoisena kuvattu nihilistinen tarina sarjamurhaaja Yoshio Kodairasta (Asao Koike). Kodaira raiskasi ja murhasi (tosinaan myös päinvastaisessa järjestyksessä) seitsemän naista vuosina 1945–1946, tosin joidenkin väittämien mukaan uhreja olisi ollut moninkertainen määrä ja teot olisivat käynnistyneet jo 1920‑luvulla Kodairan palvellessa Japanin armeijassa Kiinassa.

Länsimaalaisille katsojille tutuin tarina on rakastajansa sukukalleudet irti leikanneen Abe Sadan (roolissa Yukie Kagawa) tapaus, joka on tosin elokuvan kehnoin episodi. Tylsähkö draamatilitys jää myöhemmin valmistuneiden Noboru Tanaka (A Woman Called Abe Sada, 1975) ja Nagisa Oshima (Aistien valtakunta, 1976) ‑sovitusten varjoon. Ohjaaja Teruo Ishiin ansioksi tosin voidaan laskea 64‑vuotiaan tosielämän Aben raahaaminen kameran eteen lyhyttä haastattelua varten. Aben kohtaus jouduttiin kuvaamaan nopeasti ja etäältä, sillä baariemäntänä uuden elämän aloittanut nainen kammoksui kameroita. Filmausten jälkeen Abe katosi omille teilleen tuntemattoman miehen kanssa. Historia ei tiedä kertoa kuinka äijän perhekalleuksien kävi.

Synkän kuvaston vastapainona elokuvan puolivälissä päätään nostaa Ishiille ominainen idioottihuumori, jota revitään niin ikään tositapauksista. Abe Sadan tarinan perään on liitetty kaikki muutkin elokuvantekijöiden tietoon tulleet kastraatiotapaukset, sillä mikäpäs sen hupaisampaa kuin vanha mummo leikkaamassa komedianäyttelijä Akita Oizumin palleja saksilla irti. Peräjälkeen esitettävistä kahdesta huumorijaksosta jälkimmäinen ei kestä kuin 40 sekuntia.

Love and Crimen keskeisin ongelma on kokonaisuutta vaivaava tunkkaisuus. Ishii on haastatteluissa valitellut budjettien kutistuneen filmisarjan edetessä, mikä näkyy Love and Crimessä varsin ankeina tapahtumaympäristöinä ja studiokulisseina. Ishii ei muutenkaan vaikuta suhtautuneen projektiin kovin suurella intohimolla, sillä inspiraatio rajoittuu muutamiin ylilyönteihin ällöttävyyksien saralla.

Love and Crime on kokonaisuutena perushyvää 60‑luvun lopun eksploitaatiota, jonka henkistä niljakkuutta tositapahtumien härski hyväksikäyttö vain lisää. Samalla aika on kuitenkin puraissut elokuvaa sen verran, että osa sen groteskiuksista näyttäytyy nykykatsojalle nurinkurisesti varsin sympaattisessa valossa. Ohjaajan ero guro ‑filmien ystäville kyseessä on varma nakki; muille on tarjolla parempiakin elokuvia.

Triviana mainittakoon, että Love and Crime tähdättiin alun perin Toein uuden "tositarinalinjan" avauselokuvaksi (tieto selviää filmin trailerista). Suosio lienee ollut vaatimatonta, sillä yritys jäi yhteen elokuvaan. Teema heräsi uudelleen eloon vasta 70‑luvun puolivälissä Ishiin entisen apulaisohjaaja Yuji Makiguchin (Torn Priestess, 1977) luotsatessa Love and Crimelle kehnon jatko-osan Bizarre Crimes of Post‑War Japan (1976). Makiguchi laajensi myös Love and Crimessä nähtävän Oden Takahashi ‑episodin onnistuneeksi kokoillan elokuvaksi nimeltä Decapitation of an Evil Woman (1977). Muita tunnettuja Takahashi-filmatisointeja ovat Nobuo Nakagwan Wicked Woman Oden Takahashi (1958) ja Shogoro Nishimuran kohtalainen Roman Porno ‑filmi Crimson Night Dream (1983).