Matti Erholtz

Velaiilla Pattadhari (Unemployed Graduate, 2014)

Ohjaaja:

• Velraj

elokuva arvostelu

Rakennusinsinööri taistelee työttömyyttä ja isoja pomoja vastaan Bruce Leen perintöä luovasti soveltaen.

Suomessa on pulaa rakennusinsinööreistä, Intiassa heitä taas on ihan liikaa, mikäli tätä elokuvaa on uskominen. Sadastatuhannesta insinöörikoulutetusta vain kymmenentuhatta saa oman alansa töitä, muut työllistyvät johonkin muualle tai ovat velai illa pattadhareja eli vippejä: tutkinnon suorittaneita työttömiä. Elokuvan päähenkilö Raghuvaran on valmistumisensa jälkeen neljä vuotta yrittänyt turhaan saada oman alansa töitä ja asuu edelleen kotona vanhempiensa ja töissä käyvän pikkuveljensä kustannuksella. Puhelinpalvelusta hän saisi töitä koska tahansa, mutta Raghuvaran ei halua myydä rakentajaunelmiaan. Työttömän arkeen tuovat iloa satunnaiset juopotteluretket kohtalotovereiden kanssa ja naapuriin muuttanut, äidin mielestä "filmitähden näköinen" tyttö.

Dramaattisen käänteen jälkeen Raghuvaran pääsee kuin pääseekin oman alansa töihin, joissa joutuu tutustumaan Intian rakennusbisneksen raadollisempiin puoliin. Taistelussa epärehellisiä rakennusyrittäjiä vastaan täytyy lopuksi ottaa aseeksi myös nyrkit.

Juonisynopsis voi olla ankea, itse elokuva taas on jotain ihan muuta. Puhtaasti viihteenä Velaiilla pattadhari (eli VIP, kuten elokuvaa Intiassa yleisesti kutsutaan) on aikamoinen täysosuma. Siitä puuttuu täysin länsimaisia työttömyys/työläiselokuvia (I, Daniel Blake, Kaksi päivää, yksi yö, Kilimanjaron lumet) hallitseva surkea, lannistunut tunnelma. VIP uhoaa voimaa tarinan synkimmissäkin vaiheissa ja loppukuvassa tunnelma on kirjaimellisesti katossa, kun rakennusmiesten keltaiset suojakypärät lentävät kohti taivaankantta visuaalisessa ekstaasissa. VIPin piristävä vaikutus tuntuu kuitenkin kumpuavan syvemmältä kuin tavallisen hyvänmielenelokuvan, jossa kaiken sympatiamme ansaitseva sankari voittaa lopulta vastustajansa ja saa omakseen unelmiensa neidon. Mistä on kysymys?

Muodoltaan ja jossain määrin myös sisällöltään VIP on perinteinen eteläintialainen masala-elokuva, mutta lajityypin konventioita on modernisoitu. Masalamuotoa on esimerkiksi se, että keskivaiheille sijoittuva ääridramaattinen tapahtuma kääntää toiminnan täysin uuteen suuntaan ja jakaa elokuvan kahteen erilaiseen osaan, joista ensimmäistä hallitsevat huumori, romantiikka ja perhedraama, jälkimmäistä jännitys, toiminta ja yhteiskunnallisuus. Modernisointia on se, että varsinaiseen juoneen kuulumattomia elementtejä on nyt hyvin vähän, joten VIP tuntuu tavallista masala-elokuvaa paljon suoraviivaisemmalta ja koherentimmalta. Koherenttiutta elokuvaan tuo sekin, että se on pitkälti yhden miehen projekti. Dhanush on paitsi VIPin pääosanesittäjä myös sen tuottaja, osallistunut käsikirjoituksen muokkaamiseen ja kirjoittanut elokuvassa kuultavien (erinomaisten) laulujen sanat. Mitenkään väheksymättä ohjaaja-käsikirjoittaja Velraj'n panosta voisi olettaa, että monilahjakkaan Dhanushin kädenjälki näkyisi myös VIPin ohjauksessa, vähintäänkin mitä näyttelijäsuorituksiin tulee.

Kotona luuhaava, ei työssä eikä koulutuksessa oleva nuorimies on yksi 2000‑luvun tamilielokuvan vakiohahmoista, jota altavastaajaroolien erikoismies Dhanush on esittänyt aiemminkin. Kyseessä on eräänlainen urbanisoitu versio maaseudulle sijoittuvan vanhemman tamilielokuvan kyläjuoppo-hahmosta, jota esittämällä Dhanushin appiukko, Etelä-Intian suurin elossa oleva filmitähti Rajinikanth aloitti uransa. Yhteiskunnan marginaalissa elävä hahmo on myös moraalisesti ambivalentti sekoitus hyvistä ja pahista. Raghuvaranin pahis-puoleen kuuluu tupakanpoltto ja alkoholin juominen, mikä Intian nykyelokuvassa tarkoittaa, että kuvan vasempaan alalaitaan ilmestyy useasti tupakan ja alkoholin terveyshaitoista varoittava teksti. VIPin riemastuttavimpia oivalluksia on tämän tupakkasensuurin uhmaamisen liittäminen yhteen päähenkilön yhteiskunnallisen kamppailun kanssa. Kun Raghuvaran elokuvan lopussa nuijii kasaan ison joukon häntä hakkaamaan lähetettyjä roistoja ja sytyttää rankan urakan jälkeen suoraan kameran edessä tupakan, on kuvaan ilmestyvä "smoking is injurious to health" ‑teksti vastustamattoman koominen.

Päihteidenkäytön ohella Raghuvaranin tuhlaajapoika-ominaisuuksiin kuuluu tappeleminen. Elokuvan alkupuolelle sijoittuvan humoristiseksi viritetyn tappelukohtauksen jälkeen äiti (Saranya Ponvannan, sivumennen sanoen yksi parhaita äitirooleja intialaisen elokuvan historiassa) pistää Raghuvaranin lupaamaan, ettei enää tappele ja sitoo hänen ranteensa ympärille langan muistoksi lupauksesta. Tästä avautuu VIPissä kiinnostava yhteys erääseen elokuvatraditioon.

Elokuvan loppupuolella Raghuvaran pääsee siis insinöörihommiin ja saa hoidettavakseen valtion rahoittaman projektin, jossa slummialueen asukkaille rakennetaan moderneja kerrostaloasuntoja. Kilpaileva rakennusfirma olisi halunnut projektin itselleen ja yrittää nyt sabotoida kaikin tavoin Raghuvaranin työtä. Raghuvaranin päävastustajaksi nousee kilpailevan firman pomon poika Arun, joka on hänen ikätoverinsa, mutta päässyt asemaansa ilman ponnisteluja. Muiden keinojen epäonnistuttua Arun joutuu lopulta turvautumaan suoraan väkivaltaan ja lähettää joukon gangstereita rakennustyömaalle hakkaamaan Raghuvaranin työntekijät. Raghuvaran ei pysty osallistumaan tappeluun, koska häntä sitoo äidille annettu lupaus pidättyä väkivallasta.

Tässä vaiheessa kuvio alkaa tuntumaan jotenkin tutulta. Isän ja pojan muodostama pahisduo, jossa poika on jonkinlainen kultalusikka suussa syntynyt hienostelija. Tappelu työmaalla, johon päähenkilö ei voi osallistua äidille annetun lupauksen takia. Nämä olisi vielä voinut laittaa sattuman piikkiin, mutta kun Raghuvaran elokuvan klimaattisessa kungfu-taistelussa suorittaa neljän potkun sarjan, jolla kaataa edessä, takana ja molemmilla sivuillaan olevat vastustajat, yhteys on selvä: potkusarja on täsmälleen sama (yhtä potkua runsaampi tosin) kuin se, jota Bruce Lee käyttää The Big Bossin ensimmäisessä tappelukohtauksessa.

Nämä yhteydet eivät ole mitään "viittauksia", katsojan ei selvästikään odoteta huomaavan niitä, vaan vaikutteiden luovaa uudelleenkehittelyä ja soveltamista intialaisiin olosuhteisiin. The Big Boss kuvasi työn ja pääoman välistä suhdetta brutaaleimmillaan, siinä tehtaan pomo yksinkertaisesti tapatti kaikki työntekijänsä estääkseen laittomien bisneksiensä julkitulon. Bruce Leen hahmolle jäi vain henkilökohtainen kosto, mutta se oli ontto eikä muuttanut perustilannetta, ison pomon tilalle tuli vain toinen.

VIPissäkin työläisiä vastaan käytetään raakaa väkivaltaa, mutta nyt päähenkilö ei ole Bruce Leen hahmon tapainen yksinkertainen maalaistollo. Raghuvaran pääsee Arunin ja tämän isän niskan päälle insinöörioveluutensa ja modernin tietotekniikan avulla. The Big Bossin loppu on VIPissä käännetty hauskasti nurin: tällä kertaa se on ison pomon poika, joka yrittää pelin jo hävinneenä henkilökohtaista kostoa, epäonnistuen siinäkin surkeasti.

Raghuvaranin ja Arunin välisessä titaanien taistossa molempien isäsuhde on olennainen elementti. Isän jatkuvat moitteet VIPin alkupuolella eivät tunnu jättäneen mitään traumoja Raghuvaraniin. Oidipuskompleksi on selvästi selätetty ja vanhempien edustama moraalinen auktoriteetti terveesti sisäistetty. Arunin suhde isäänsä on taas selvästi neuroottinen. Hän yrittää olla isänsä kopio, vaikka ei ilmeisestikään pysty. Kauhistuttavassa kohtauksessa isä sanoo Arunille, joka hakee häneltä tukea, että jos hänen pitäisi valita yhtiönsä ja poikansa väliltä, hän valitsisi yhtiön (tässä vaiheessa katsojan sympatiat valuvat tietysti Arunin puolelle). Päihitettyään Arunin lähettämät hakkaajat lopussa, Raghuvaran ei enää halua kostaa vaan tekee sovinnon vastustajansa kanssa. Miehet vaihtavat paitoja ja Raghuvaran vie Arunin rakennusprojektinsa päätösjuhlallisuuksiin isältään koulupoikana lahjaksi saamansa mopedin kyydissä (Raghuvaranin lämmin suhde tähän mopediin on yksi elokuvan juoksevista vitseistä). Tässä välähtää esiin se veljeyden idea, joka Hongkongin 1970‑luvun elokuvassa asettui epäinhimillisen yhteiskunnallisen järjestyksen vastavoimaksi.

VIPin loppukuva, keltaiset kypärät lentämässä taivasta kohti, symboloi siis paitsi työn (ainakin tilapäistä) voittoa pääomasta, myös veljeyden voittoa liian ankarasta isänvallasta. Väittäisin että VIPin katsojaan tekemä euforinen vaikutus perustuu näihin sen pinnanalaisiin elementteihin.