Jarkko Lehtola

Altered Carbon – Season 1 (Muuntohiili, 2018)

Ohjaaja:

• Uta Briesewitz
• Alex Graves
• Peter Hoar
• Nick Hurran
• Andy Goddard
• Miguel Sapochnik

elokuva arvostelu

Altered Carbon päivittää kyberpunk-filmatisoinnit 2020-luvulle.

Vuosituhannen alussa Richard K. Morgan kirjoitti esikoiskirjansa Muuntohiilen (Altered Carbon, suom. 2008, Like). Muuntohiili oli sujuvasti kirjoitettu ja nopeatempoinen film-noir ‑henkinen dekkari, joka päivitti kyberpunk-genren 2000‑luvulle. Kirja oli menestys ja sen elokuvaoikeudet ostettiin nopeasti. Elokuvaprojekti kuitenkin jäätyi paikalleen, kun Warner halusi siitä PG‑13‑elokuvan, joka oli täysin mahdotonta väkivaltaa tihkuva taustamateriaali huomioon ottaen. 15 vuotta myöhemmin filmatisointi on lopultakin valmistunut Netflixin kymmenosaisena sarjana. Altered Carbon tekee nyt saman minkä kirja aikoinaan; vie kyberpunk-filmatisoinnit 2020‑luvulle.

Tarinassa palautetaan "henkiin" 250 vuotta sitten vangittu Takeshi Kovacs (Joel Kinnaman), joka oli aikoinaan yhteiskuntaa vastaan taisteleva palkkasoturi ja terroristi. 2400‑luvulla mieli voidaan ladata mihin tahansa kehoon ja Kovacs herätetään uuteen ruumiiseen (sukkaan^[1]). Kovacs on perinteinen antisankari, mutta vieraassa ajassa ja kehossa, josta syntyy uskottava hahmon marginalisointi. Hän saa toimeksiannon tutkia erään ylimystön jäsenen outoa kuolemaa, jossa toimeksiantaja on varmuuskopiosta palautettu 48 tuntia aikaisempi versio. Monisäikeisessä juonessa mennään aina yhteiskunnan ylimpiin hierarkioihin asti. Yhdistelmä on ehtaa William Gibsonia ja Philip K. Dickiä. Cyberpunk 2020 ‑analogioilta ei voi myöskään välttyä.

Altered Carbonin maailman perusta on ihmisten mahdollisuus voittaa kuolema. Sarjan hienous on siinä kuinka se osaa varioida uuden yhteiskuntajärjestyksen, jossa kuolema on enää vain hidaste. Armeijoilla on planeetoilla kehopankkeja, joihin sotilaat ladataan, jolloin varsinaista matkustamista ei tarvita. Yläluokka pakkomielteisesti varmuuskopioi itseään ja kasvattaa klooneja säännöllisesti vaihdettavaksi tehden itsestään täten käytännössä kuolemattomia. Pilvien yläpuolella eletään dekadenttia elämää, jossa narsistisesti keskitytään omaan itseensä säännöistä välittämättä. Maan kamaralla odottaa äärikapitalistinen yhteiskunta. Teknologialla ja kemikaaleilla buustatut kehot ovat vain työkaluja tai huvipuistoja. Toisille ruumis on edelleen sielun kertakäyttöinen säilytyspaikka, josta on kuoleman jälkeinen palautus estetty.

Visuaalinen perusta on häpeilemätöntä Blade Runner (1982) ‑pastissia, jossa neonvalot, magenta ja sade estetisoivat 2400‑luvun synkkää San Franciscoa. Kyberpunkmaisessa retrofuturismissa korostuu teknologian ja kulttuurin väliin syntynyt epätasapaino, jossa kaikki kehitys on tapahtunut vain teknisellä alueella muiden taantuessa. Esimerkiksi esteettiset asiat on haettu menneisyydestä, kuten 1920‑luvulta haettu (Edgar Allan) Poe ‑nimisen tekoälyn ylläpitämä hotelli. Banaalius ja huono maku kukoistaa. Retrofuturistisen maailman viehättävyys katsojalle on sen optimaalisessa annostuksessa, jossa yhdistyy tuttuus ja vieraus melankolian toimiessa liimana.

Viime vuosina transhumanismi on ollut tieteiselokuvien trendiaihe, johon Blade Runner 2049:n (2017) paluukin osuu. Populaarikulttuuri nivoo teemaa useimmiten dystopia-muottiin, jolloin lähtökohtana on enemmän teknopessimismi. Kun suuren budjetin scifi-sarjoista West World (2016) oli kliinisesti (liiankin) siisti ja pohdiskelevuudessaan itseään toistava, niin Altered Carbon on täynnä toimintaa, väkivaltaa, teknologian tuomaa turmellusta ja moraalista rappiota. Ainoa asia, jota jää kaipaamaan on kunnon synthwave-henkinen soundtrack. Sarja herättää toiveita kahdesta asiasta; kyberpunkin uudelleentulemisesta ja ison budjetin tieteissarjojen syntymisestä. Mitä enemmän nämä kaksi asiaa kiinnostaa, sitä suuremman kertoimen sarja katsojalleen antaa.

Alaviitteet

1. ^ Sarjan suomentaja on napannut kirjasta mainioimmat termit, kuten kehojen ja sukkien vaihdon välisen assosiaation (alkuperäiskielellä sleeve)