Tapani Maskula

The Nitwits (Mustanlesken murhat, 1935)

Ohjaaja:

• George Stevens

elokuva arvostelu

Ohjaus: George Stevens

Äänifilmin varhainen, alun perin vaudevillessa kunnostautunut koomikkopari Bert Wheeler ja Robert Woolsey on jäänyt Suomessa tuiki tuntemattomaksi. Heidän elokuviaan ei tuotu tuoreeltaan meille teatterilevitykseen lukuun ottamatta varhaisia Bebe Danielsin tähdittämiä musikaaleja Rio Rita (1929) ja Dixiana (1930), joissa kaverukset nähtiin helposti unohtuvissa sivurooleissa. Sen sijaan parivaljakon varsinaisista farsseista Veikeitten velikultien vehkeilyt (The Cuckoos, 1930) vilahti ohi yleisön silmien, ja Nurinkurinen maailma (Hips, Hips, Hooray!, 1934) tuli ohjelmistoon vaivihkaa pahasti jälkijunassa vasta välirauhan kuukausina. Valitettavasti televisiokaan ei ole korjannut merkittävästi tätä vajetta.

Herrojen aikoinaan nauttimaa suosiota todistaa, että vajaassa kymmenessä vuodessa he tekivät parikymmentä farssia – sarja katkesi Woolseyn kuolemaan vuonna 1938. Yhdeksän näistä RKO:n tuottamista klassikoista on taannoin julkaistu USA:ssa upeassa WB:n Archive kokoelmassa, mutta ennen ostopäätöstä kannattaa striimata joitakin verkossa vapaasti katsottavia filmejä. Jenkkihuumori on tunnetusti paljolti makukysymys, eikä välttämättä pure suomalaiseen mentaliteettiin. Tässä tapauksessa Woolsey on kumppanusten ehdoton hupiveikko ja supliikkimies, jonka rinnalla kiharatukkainen maitonaama Wheeler vaikuttaa aina hieman puisevalta säestäjältä. Yhdessä he muodostivat ilmeisen idolin myöhemmille seuraajilleen, 1940‑ ja 1950‑luvun suupalteille Bud Abbott & Lou Costello.

Paksusankaisine silmälaseineen ja tupruavine sikareineen Robert Woolsey meuhkaa mehevimmillään Hollywoodin itsesensuuria edeltäneissä ns. pre‑code filmeissä, joissa hänen vitsailunsa yltää paikoin lähes Groucho Marxin härskeihin heittoihin. Wheelerin ja Woolseyn vuoropuhelut ovat usein napakasti kirjoitettua iloista sarjatulitusta, mutta filmien toteutus todistaa enemmän silloiselle studiotyöskentelylle ominaista lavateatraalisuutta kuin lennokasta omaleimaisuutta. Hays Officen määräämien rajoitusten jälkeen koomikkoparin sutkaukset suitsettiin, joskin filmien juonet vastaavasti saivat kiinteyttä ja budjetteihin satsattiin aimo ripaus glamouria. Esimerkiksi The Nitwits on selvästi suunniteltu ponnahduslaudaksi tulevalle pin‑upille Betty Grablelle.

Elokuvan tarinassa muuan musiikkikustantaja joutuu salaperäisen Mustanlesken nimimerkkiä käyttävän kelmin kiristyksen uhriksi ja kun viisutehtailija vielä murhataan, viranomaisten syntipukeiksi leimautuu kaksi toimistorakennuksen tupakkakauppiasta sekä heidän tyttöystävänsä. Epäiltyjen täytyy tietysti kiireesti saada satimeen oikea syyllinen, sillä tappaja kaavailee jo seuraavaa siirtoaan. Kyseessä on tyypillinen törmäilykomedian ja jännärin sekoitus, jossa lauletaan iskelmiä, esitellään mm. merkillinen todenpuhujakone sekä kummitellaan pimeässä. Kommellusten kiihtyvä mylläkkä osoittaa miten sopimattoman materiaalin parissa George Stevensin kaltaisenkin ohjaajan täytyi harjoitella uransa lähtökuopissa ponnistellessaan systeemin huipulle. Jotkut jutun gagit ovat todella kekseliäitä ja normaalia hauskempia verrattuna esimerkiksi Gracie Allenin & Edward Burnsin 1930‑luvun tuotoksiin.