Esa Meisalmi

Wake in Fright (Kova loma, 1971)

Ohjaaja:

• Ted Kotcheff

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ted Kotcheff

Alkoholismi ei ole nykykäsityksen mukaan suoraa seurausta siitä, että mieleltään heikko yksilö vain päättää tempaista pään täyteen kerta toisensa jälkeen, vaan sairauden luonteen mukaisesti renki vie ja isäntä vikisee. Kyse ei olisikaan puhtaasti omasta valinnasta. Parhaimmillaan päätä on kuitenkin liuotettu sellaisella antaumuksella, että aivot valuvat nenästä ulos, jolloin joku saattaa tajuta kuolevaisuutensa. Mikäpä olisikaan parempi paikka tiedostaa tämä asiaintila kuin hikinen ja kuumottava erämaa, johon modernin westernin muotoon puettu alkoholismikuvaus Wake in Fright sijoittuu.

Elokuvassa yhteiskunnan laitamille hukkuneet ihmiset harrastavat kaikkea taloudellisesti ja sosiaalisesti kehittävää, kuten uhkapelejä ja ryyppäämistä. Samojen aktiviteettien pariin rientää myös ansaitulle lomalle päässyt brittiopettaja (Gary Bond), haudaten kertaheitolla ajankäytölliset ongelmansa. Kaikille syyksi juoda riittää juominen juomisen vuoksi, mutta todellisuudessa se lienee keino sopeutua sivistyksen hylkäämään syrjäkylään. Välillä saatetaan tavoitella kaukaisia selityksiä mielekkäämmän olemassaolon näkökulmasta, mutta tämä ajattelu vaipuu nopeasti ohitetuksi pyrkimykseksi luodata asiaa, johon ei saada turtuneen logiikan kautta tyhjentävää vastausta.

Alkuun opettajan juominen on rentoudessaan vielä sivutoimista, joskin kovin impulsiivista. Korvien välissä siintää ajatus uhkapelivoittojen avustuksella tehtävästä irtiotosta ja tulevaisuuden toivojen kaitsemisen jättämisestä sikseen. Viimeistään seura tekee kaltaisekseen, kun omituisesti kaveeraava sheriffi (Chips Rafferty) kannustaa epäsuorasti kauhomaan kaljaa kitusiin. Iso pyörä nytkähtää liikkeelle, kun nurkkapöydästä löytyy kaatamisen saloihin opastava tohtorimentori (Donald Pleasence). Monissa b‑elokuvissa hyvin viihtyneen Pleasencen silmistä kajastava tyypillinen hullunkiilto sopii kuin nakutettu tällaisiin rooleihin.

Vaiheet kohti ammattimaisempaa törpöttelyä rakentuvat sen suuremmitta koukeroitta opettajan syvemmälle tynnyriin sukeltavien juomistottumusten ympärille. Sosiaalinen paine voi aloittaa kaiken, mutta päätös kypsyy omissa itsenäisissä käsissä, jos ei muuten niin krapularyypyn muodossa. Abstraktinoloista itsetuhotaipumusta lietsova elämäntapa, ja siihen liittyvät itsekeskeiset tunteet tekevät opettajasta hyvän tarkasteltavan nopeille muutoksille alttiin persoonan vuoksi. Käy selväksi, että juominen ei tarvitse taustalleen välttämättä murheaaltoa, sillä riippuvuus itsessään määrittelee teot, jolloin omavastuukin tuntuu hupenevan. Kiinnostavaa on seurata pysyykö opettajan takaraivossa kolkutteleva päämäärä mukana kuvioissa, vai katoaako se ulottumattomiin huuruisuuden keskellä.

Ihminen psykofyysissosiaalisena koneistona on sellainen, että aukotonta syy‑seuraussuhdetta juomisen suhteen on vaikea muodostaa, vaikka elokuvassa kaveripiirin ja eritoten ympäristön vaikutusta suurilta osin painotetaankin. Älyllisemmän tekemisen puutteessa on hyvin tavallista, kenties jopa suositeltavaa, vetää vain perseet olalle ja alkaa remuta nakit silmillä, sillä ympäripyöreässä yhteisössä juominen lieveilmiöineen on vakiintunut kulttuurillinen normi ja kaiken tarkoitus. Ryyppyremmin toisilleen vippaama viina on myös osoitus vieraanvaraisuudesta ja tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Wake in Frightin pöhöttyneen ankea maailma on kuin näennäisen huolettomalla painollaan etenevä tenukepeille tarkoitettu avovankila, josta saa lähteä teilleen halutessaan, mutta maisemat eivät välttämättä vaihdu. Kahlitsevassa addiktiossa marinoituvia ihmislauman jäseniä yhdistää se, että keino hallita itseään on totaalisesti jumiutunut aivokemiallisen sumuverhon taakse. Epätoivoon uppoutumisen sijaan itsekunnioituksen puutteesta syntynyt reppanuus on hyväksytty ikään kuin luonnonmukaisena tilana. Juomisperusteluille ei ole enää tarvetta, sillä luovutusmentaliteetilla valeltu meno on kauttaaltaan välinpitämätöntä. Elämän turhamaisuutta polttoaineena käyttävään maanpäälliseen helvettiin suhtaudutaan painamalla kaasu entistä tiukemmin pohjaan.

Säännöllinen kännääminen pidemmän kaavan mukaan saattaa näkyä ulospäin myös siten, että tavoiteltu euforinen itsevaltius muuttuu salakavalasti vihaksi tai vähintään aggressiivisuudeksi. Elokuvassa monilla ainakin näyttäisi olevan hirvittävän hauskaa, mutta kyse voi olla siitä, että tunne-elämä pikemminkin kääntyy sisäänpäin purkautumista odottaen. Tämä voi konkretisoitua vimmaisena amok-juoksuna, jossa viinan mahdin saa todeta avovankilan pihamaille eksyneet ulkopuoliset sielut. Kengurut, nuo viattomat viimeistä valloittamatonta linnaketta pyytettömästi puolustavat ylikasvaneet jänikset, saavat tuta mitä tapahtuu valkoisen tajunnantasoltaan hämärtyneen miehen päässä, kun tämä saa kiväärin käsiinsä.

Eläinväkivaltakohtaus jää historiaan siitäkin syystä, että sen mieletön julmuus kaikessa nyrjähtäneisyydessään yhdistyy aitoon teurastusmateriaaliin. Teloituspartion yöllinen jahti saa paikoin surrealistisiakin piirteitä kameran seuratessa hahmojen tappamishimosta vääntyneitä, pirullisia röhötysilmeitä räiskinnän lomassa. Kohtauksen pointtia voisi miettiä raflaavuuden kantilta, mutta aina voi ajatella ihmisen toteuttavan hyödyttömiäkin tarpeita, jotka luodaan eteen tulevien mahdollisuuksien myötä, tarkoittaa se tunnetasolla moraalin hylkäämistä tai ei.

First Bloodista (1982) tutun Ted Kotcheffin ohjaama Wake in Fright näyttää vauhtia säästelemättä ruman tarinan ylitsevuotavasta dokaamisesta. Se ei ole sisällöltään lainkaan vanhentunut, päinvastoin. Elokuva ei sorru hetkeäkään glorifiointiin tai romantisointiin, eikä liioin alistu yksioikoiseen toteavuuteen, vaikkei se kerro teemoistaan kieroillen. Tapahtumaketjun synkkyys on periaatteessa suhteellista, sillä oravanpyörämäinen normiarki voi vaikuttaa kehämäiseltä painajaiselta samalla tapaa kuin katkeamaton viinaränni. Mahdollinen ero saattaa syntyä siitä dilemmasta, että kummasta epätasapainoisesta olotilasta on pelottavampaa herätä.

Toisin kuin monet muut nautintoaineilla täytetyt ja "rankat", pohjimmiltaan viihteellisiksi typistyvät riippuvuuskertomukset (tyyppiesimerkkinä Leaving Las Vegas, 1995), Wake in Fright ei herätä vastustamatonta halua vetää nuppia turvoksiin ravintelissa, haukkua portsareita fasistisioiksi ja paskoa housuun rappukäytävässä ennen lopullista sammumista. Se on ozploitaatioksi myöhemmin kehittyneen suuntauksen varhainen vastine newhollywoodilaisille elokuville, ja sellaisenaan tavallaan henkisesti samankaltainen rituaalinen ja opettavainen kasvutarina kuin Nicolas Roegin Walkabout (1971).