Paavo Ihalainen

The Killing of a Sacred Deer (2017)

Ohjaaja:

• Giórgos Lánthimos

elokuva arvostelu

Ohjaus: Giórgos Lánthimos

Giórgos Lánthimos on tehnyt suoraviivaisimman työnsä. Paradoksaalisesti sekin on elokuva, joka alkaa erittäin graafisella sydänleikkauskuvastolla, eikä laske kuvaamaansa perhettä piinapenkistä koko kestonsa aikana lähes hanekemaisella ankaruudella. Mutta kyse onkin siitä, että nyt ei lähdetä rönsyilemään tai tuomaan ylimääräistä symboliikkaa soppaa sekoittamaan. Yleisön vastaanotto työn äärellä vaikuttaa olevan jakautunut.

Avosydänkirurgi Stephen Murphy (Colin Farrell) on hieman etäinen perheenisä, joka nauttii laatukelloista ja yrittää toipua alkoholismista. Hänen perheessään pidetään tottumuksenomaisen kankeasti idyllistä kulissia yllä. On kultainen noutaja, kellarin pingispöytä, ja ateriat nautitaan yhdessä joka sunnuntai. Jälkikasvua ovat teini-ikäinen tytär, joka olisi valmis etsimään ensirakkautta, ja pikkupoika, joka kuuntelee metallia ja punkia korvalappustereoistaan – kai, koska hänen odotetaankin tekevän niin. Stephenin itsekkyys perheen päänä tulee esille seksielämässä; hän katsoo vaimoaan Annaa (Nicole Kidman) makaamassa yhtä liikkumattomana kuin potilaansa ja runkkaa mieluummin kuin tekee mitään aktiivisempaa tämän kanssa.

Stephenillä on myös "ystävä", teini-ikäinen poika Martin (Barry Keoghan), jonka kanssa hän jutustelee ja käy istumassa ravintolasta. Lopulta hän alkaa antaa tälle myös kalliita lahjoja. Suhde ei edes ole salainen, sillä eräänä päivänä teini kutsutaan liittymään mukaan perheillalliselle. Oudosti esimerkiksi tyttären kuukautiskierrosta keskustellaan kuin häntä oltaisiin tarjoamassa vieraalle vielä yhdeksi lahjaksi. Paljastuu, että kyseessä on syyllisyydentunto, sillä Stephenin alkoholismi on maksanut Martinin isän hengen. Martin alkaa käyttäytyä itse yhä oudommin, yrittäen saada Stephenin korvaamaan oma isänsä, tarjoamalla äitiään (Alicia Silverstone) vaihdokiksi.

Kun Stephen valitsee ennemmin jo olemassa olevan perheensä, poika osoittaa olevansa oikeastaan koston asialla. Murphyn perheen jäseniä alkaa vaivata outo, jalkojen toiminnan halvauttava sairaus, jonka äärellä lääketiede on ymmällään. Tauti voi olla Martinin aiheuttama. Hän itse sanoo, että jonkun perheestä on kuoltava, tai sairaus tappaa hiljalleen heidät kaikki.

Pasolinilta ja Bunuelilta ilmaisuaan lainaava Lánthimos kuvaa edelleen näyttelijöitään kuin hypnoosin alaisina. Jos mitään syitä hahmojen käytökselle annetaan, ne tulee lukea kohtausten kontekstista ennemmin kuin näyttelijöiden ilmaisemista tunnetiloista. Erityisesti Farrell toimii kahdella vaihteella; hieman hätääntyynyt ja tyystin turta. Mies joutuu "Sofien valinnan" eteen (kirja, 1978), mutta vänkää vastaan niin pitkään kuin voi. Ei vaikuta siltä, että tämä johtuu valinnan vaikeudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei hän halua ottaa vastuuta elämän ja kuoleman kysymyksestä. Tämä paradoksaalisesti on hänen koko työnsä, ja se syy, miksi hän on edes valinnan eteen joutunut.

Elokuvan loppupuolen asetelma vaikuttaa perustuvan osaltaan Se7en-tyyppiseen perhe-elämän ulkokuoren ihailun alla viriävään sosiopatiaan kuten myös Borgmanin tapaiseen tarujen riivaaja-ilmiöön. Kun kerran on kutsuttu väärä tyyppi omaan kotiin, niin hänestä ja tuomistaan vitsauksista ei pääse enää eroon.

Ankara asetelma antaa Lánthimosille tilaa tarkastella ihmisten käytöskulttuuria ja absurdia tapaa toimia erilaisissa tilanteissa. Parhaimmillaan tämän kautta kuvataan pikimustan humoristisia tilanteita, joista ei oikein osaa tietää, pystyykö niille nauramaan, mutta nauraa silti. Esimerkiksi tilanne, jossa Stephen yrittää saada poikansa tunnustamaan feikanneensa sairauden, josta lääkärit eivät ole löytäneet jälkeäkään. Hätäisesti kehitetyssä salaisuus-pelissä hän menee heti alussa tunnustamaan pojalleen erittäin häpeällisen nuoruuden salaisuuden ilman, että saa kasvojensa menetyksestä yhtään mitään palkinnoksi.

Isän arvovalta murenee elokuvan mittaan pala palalta. Erittäin ikävät tosiasiat on hankalaa ottaa niin totena, että voi tehdä ratkaisuita. Kun perheenisältä puuttuu aloitteellisuus, joutuu vaimo yrittämään ajaa häntä kohti maalia. Lopulta kun perheestä on pakko uhrata yksi, niin sen ydinajatus hajoaa käsiin. Keskinäinen syöminen on enää kyräilyn ja sanomattomien kaunojen ilmentymä.