Paavo Ihalainen

The Snowman (Lumiukko, 2017)

Ohjaaja:

• Tomas Alfredson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tomas Alfredson

Nordic Noir alkaa olla jo mennyttä trendiä, mutta silti yrittäjiä Skanditrillerien saralla riittää Hollywoodissa asti. Jo Nesbøn jännitysromaaniin perustuva elokuva on ollut tuotannossa jo ainakin vuodesta 2011, jolloin Martin Scorsese harkitsi sen ohjaamista. Viimeiset neljä vuotta elokuvaa on valmistellut ruotsalaisohjaaja Tomas Alfredson, joka nousi Hollywoodiin samalla tavoin talvisiin pohjoismaalaismaisemiin sijoittuvalla Ystävät hämärän jälkeen ‑filmatisoinnillaan, mutta pyrkii yhä tekemään paremminkin aivoja askarruttavaa elokuvaa (Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja, 2011) kuin silkkaa viihdettä.

Kenties syynä The Snowmanin hitaaseen valmistumiseen onkin juuri Alfredsonin ja Hollywoodin viihdeteollisuuden välinen ristiriita. Tietyt Alfredsonille ominaiset teemat, kuten myös tyylikäs kuvaus ja leikkaus, puskevat elokuvasta läpi. Kuitenkin lopputulos on enemmän tusinatrilleri kuin osiensa summa. Nesbøn romaani vaikuttaa elokuvan perusteella olevan melkoisen roskaista kioskipulpia. Jotain kertonee myös se, että kirjasarjan päähenkilöllä on niinkin hupsu nimi kuin Harry Hole (joka toki pitäisi lausua norjalaisittain, mutta elokuvassa kukaan ei näin tee). Kirja ja elokuva kertovat naisia jahtaavasta sarjamurhaajasta, joka mielellään leikkaa uhriensa ruumiinosia irti. Hän pykää vielä uhrinsa hoideltuaan joutaessaan lumiukon rikospaikalle.

Eronnut, yksinäinen ja alkoholisoitunut Hole (Michael Fassbender) kutsutaan huonon elämänhallintansa parista jahtaamaan poliisia askarruttavaa ja jo vuosia ensilumen aikaan surmannutta Lumiukkotappajaa. Hän saa parikseen nuoren ja skarpin Katrine Brattin (Rebecca Ferguson), joka on vielä häntäkin pakkomielteisempi nappaamaan tappajan. Paljastuu, että Lumiukkotappaja on hoitanut päiviltä toisessa kaupungissa toisen veteraanietsivän (Val Kilmer), ja kyseessä on vielä niinkin ylimielinen roisto, että hän lähettää poliiseja solvaavia lappuja jahtaajilleen.

Elokuvan uskottavuus on jokseenkin veitsenterällä koko ajan. Kun tappaja jättää itsestään tahallaan toinen toistaan tökerömpiä johtolankoja, joita ei osata tutkia tai seurata juuri lainkaan, täytyy ihmetellä, missä maailmassa elokuvan muka pätevät etsivät oikein haahuilevat. Elokuvan kokonaisuuden kannalta on myös turhauttavaa, kuinka paljon turhia sivujuonia ahdetaan mukaan vain siksi, että voidaan esitellä tiettyjen hahmojen epäilyttävyyttä ja siksi potentiaalia olla mahdollisesti juuri se jahdattu murhaaja. Kun henkilöllisyys lopulta paljastuu, tuntuu ratkaisu suorastaan typerältä, eikä asiaa auta, ettei mysteerin selitystä vaivauduta yhden flashbackin lisäksi juuri perustelemaan psykologisesti. Tavallaan tämä tietty tuo mukaan eräänlaista giallo-vivahdetta.

Tarinan perusteema on idyllisen norjalaismaiseman taustalla piilevä naisviha. Alfredson laajentaa sen koskemaan myös muille elokuvilleen yleistä perhehelvettiä. Uhrit ovat perheenäitejä, joilla ehkä on salattu menneisyys, mutta jotka kuitenkin ovat suoraselkäisempiä kuin tunteidensa käsittelemiseen kykenemättömät aviomiehensä. Mitä enemmän valtaa ja mahdollisuuksia miehellä on, sitä hanakammin he ovat tökerösti ahdistelemassa tai pettämässä puolisoitaan. Hole itsekin vaikuttaa pakenevan perhevelvollisuuksiaan työhönsä, eikä edes periaatteessa idyllisistä perhekohtauksista höngi lämpö vaan emootionaalinen kylmyys.

Elokuva sykkii eteenpäin ammattitaitoisesti Thelma Schoonmakerin leikkauksessa, vaikka toisinaan siinäkin on hankala yrittää tunnistaa eri aikatasoja. Kankaalle on saatu varsin näyttäviä norjalaisia talvimaisemia ja alueen luontoa. Nopea tahti auttaa myös olemaan keskittymättä siihen, kuinka huteralla pohjalla koko keskeinen juoni seisoo. Alfredson vaikuttaa yrittäneen saada aikaan samanlaisen roskan ja taide-elokuvan fuusion, millaisissa esimerkiksi Michael Mann ja David Fincher ovat taitavia. Kuitenkin lopputulos tuntuu jäävän selkeästi viihdyttävän roskan puolelle, ajoittaisista välähdyksistä paremmasta huolimatta.