Juho Malanin

Painajainen (1988)

Ohjaaja:

• Ismo Sajakorpi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ismo Sajakorpi

Painajainen on Tampereella syntyneen Ismo Sajakorven kirjoittama ja luoma mysteeritrilleri, jossa on mukana elementtejä kauhuelokuvasta. Vuonna 1988 televisiossa esitetyn neliosaisen sarjan jaksot ovat nimeltään Kooma, Kätkö, Kenkä ja Karma.

Suomalaisen betoniviidakon sairaalassa makaa tajuttomuudesta heräävä taiteilija Kai Merilä (Eero Melasniemi), subjektiivisen jännitysnäytelmän päähenkilö. Hän on toipumassa auton ulosajon jälkeisestä koomasta vailla selkeitä muistikuvia edes omasta nimestään. Päästyään sairaalasta hän menee "kotiinsa" väärään asuntoon, jossa rääkyvä-ääninen akka on aloittelemassa aamiaistaan – eräs Painajaisen monista humoristisista hetkistä.

Kolmisen tuntia kestävässä minisarjassa katsoja ei missään vaiheessa tiedä tai ymmärrä enempää kuin päähenkilö, jonka olemisen perustukset ovat järkkyneet toistaiseksi selittämättömällä tavalla. Merilällä on muistikuvia ainoastaan sirpaleina, ja pian hän vakuuttuu, että mysteerinen nuori nainen tienvarressa liittyy hänen auto-onnettomuuteensa.

Merilä saa pian soiton paikallisen rahasuvun edustajan vaimolta, alkoholisoituneelta Kerstin Sundellilta (Rea Mauranen), joka pyytää taiteilijalta muotokuvaa levottomasta, karkailevasta ja nyt kadonneesta tyttärestään Ninasta (Anna-Leena Härkönen). Merilä ottaa tehtävän vastahakoisesti vastaan, vaikka kummitusmainen kartanopalvelija (Soli Labbart) yrittää estellä häntä, edustaen selvästi talon vauraan isännän Ralf Sundellin (Pertti Palo) etuja vähätellen "ryyppäävän" vaimon ajatusten arvoa. Merilälle alkaa näin (ehkä) avautua mysteeri tällä pienellä paikkakunnalla, jolla hän asuu, sillä kaikki sirpaleet tuntuvat viittaavan kohti yhteistä hahmottamatonta keskusta. Onnettomuutta edeltävien muistikuvien ja kadonnutta tyttöä esittävän, hiljalleen valmistuvan muotokuvamaalauksen välillä on jokin yhteys.

Siitä kehittyy sarjan tarina, johon kuuluu tusinan verran erilaisia kiinnostavia sivuhahmoja. Merilän rinnalle ilmaantuu farmaseutti Laura (mainio Johanna Raunio), jonka tuella hän yrittää koota elämäänsä takaisin yhteen. Kylän huoltoasemalla työskentelevä piinattu Kasimir (Esa Anttila) on tunnettu tirkistelijä ja pyykkinaruvaras, joten luonnollisesti syyttävät katseet ja juorut kohdistuvat ainakin nuorten naisten osalta juuri häneen. Suomalaisen takahikiän (jossain Turun lähellä) melko rennoksi osoittautuvien poliisivoimien tueksi saapuu vitsejä ja virneitä latelematon keskusrikospoliisin etsivä (Juha Mäkelä) tutkimaan kadonneen Nina Sundellin tapausta tositarkoituksella.

Edellä mainitusta ei ole vaikea saada mielleyhtymää David Lynchin ja Mark Frostin ylitodelliseen Twin Peaksiin (1990–1991), joka sijoittuu metsän keskelle erikoisten hahmojen kera – mutta, joka valmistui vasta muutamaa vuotta Painajaista myöhemmin. Molemmissa mysteerin keskiössä on kadonnut, aikuisuuden rajamaille saapunut varhaiskypsä teinityttö, jonka kohtalo kiinnostaa paikallisen lisäksi myös kansallisella tasolla. Sajakorven sarjassa on muitakin ennenaikaisia oivalluksia siinä mielessä, että ne tulivat maailmanlaajuisesti tunnetuiksi vasta paljon myöhemmin. Painajaisessa keskiöön nouseva subliminaalinen mustavetinen kaivokuvasto säväytti yleisöjä myöhemmin vuosituhannen vaihteessa japanilaisessa, nyt jo kummitusklassikoksi julistettavassa, Ringussa (2000). Kuvaaja Risto Inkinen on tallentanut asiaankuuluvasti niin pitkiä lähikuvia ihmisistä kuin kirkkauden ja varjojen leikittelyä luonto‑ ja maisemakuvissa rakentaessaan Painajaisen visuaalista maailmaa ja tunnelmaa. Mainittu totinen, etäinen, kalpeaihoinen ja tinkimätön rikosetsivä muistuttaa fyysisestikin Matthew McConaugheyn nihilistietsivä Rust Cohlea Nic Pizzolatton True Detectivessä (2014). Rikosetsivän yhdennäköisyys on myös suorastaan hämmästyttävä Henry Millerin Salamurhaajien aika (1946/2000) ‑suomennoksen kannessa olevan, melkein julkeasti ylenkatsovan nuoren Arthur Rimbaud'n kanssa. Tarkistakaa itse, jos pidätte vertausta kaukaa haetulta!

Ilmeisin lähisukulainen Painajaisen maailmalle on kuitenkin Hitchcock, jonka avainteoksia Sajakorven sarja muistuttaa monella (hyvällä) tavalla. Hitchcock ei koskaan unohtanut huumorin merkitystä, ja Painajaisessa on runsaasti viihdyttävää dialogia ja lennokkaita kohtaamisia. Kasvolähikuvat surusilmäisestä Melasniemestä eksyneenä ja maailmasta vieraantuneena hahmona ovat kaukaisen Pohjolan vastine James Stewartin harhailuille ja totuuden etsinnöille. Painajainen ottaa myös aivan uuden kriittisen suunnan viimeisen kolmanneksensa aikoihin, kuten tapahtuu Hitchcockin Vertigossa (1958), josta Painajaisessa on kaikuja muun muassa erittäin häiritsevästi ja elävästi tuijottavien muotokuvamaalausten ilmaantuessa taiteilijan työhuoneeseen. Hitchcockin elokuvan unohtumattomiin yksityiskohtiin lukeutuvat tietty tunnistettava kaulakoru ja naisen sidottu hiuspyörre, joista syntyy hypnoottinen vaikutelma Stewartin kiihkeissä painajaisunissa. Yhtä rajun psykedeelisiä montaaseja ei Painajaisessa nähdä, mutta kolkoksi muuttuu kyyti viimeistään siinä vaiheessa, kun Merilän vaikea äitisuhde ja pahat muistot omasta lapsuudestaan nousevat esille. Ja se, jos mikä, on ultimaattinen Hitchcock-elementti.

Tapahtumapaikkana suomalainen kirkonkylä on oiva lempeämieliselle irvailulle landepiruja ja kylähulluja kohtaan. Nämä ovat Painajaisessa myös kohtauksia, jotka hipovat sketsikuvaston konventioita keikahtamatta kuitenkaan missään vaiheessa farssin puolelle. Tietyt suomalaiset 80‑ ja 90‑lukujen huumorisarjat saattavat käydä mielessä esimerkiksi kaljaa ja vissyä (lasipullosta) huoltoasemalla runsaasti kuluttavasta retkumaisesta opettajahahmosta (Mikko Hänninen), joka flirttailee lukioikäisten oppilaidensa kanssa. "Kaikkien kaveri" ‑kyläkauppias (Jyrki Kovaleff) rientää valkoinen hattu päässä marketin parkkialueelle tiedustelemaan Merilän ajatuksia kertyneiden ostosvelkojen takaisin maksusta, hieman tyyliin "vaikkei tässä tietenkään mikään kiire ole". Vastaavaa fiilistä on ilmoilla kohtauksessa, jossa nuori konstaapeli (jota vanhempi konstaapeli kutsuu vähättelevästi "pojaksi") lörpöttelee yksityiskohtaisia tietoja murhatutkinnasta huoltoaseman kassarouvalle ja krapulaansa parantavalle opettajahahmolle. Poliisiautokin (Saab-henkilöautomallinen) on aina jostain syystä huvittava näky – etenkin kun kyydissä istuu virkaintoinen, kosmisesta auktoriteetistään vakuuttunut landekyttä ja nimismies. Nämä ovat hyväntahtoisia huomioita, jotka voi ottaa satiirisina elementteinä maalaiselämän huolettomuudesta ja tuttavallisuudesta suhteessa kaupunkikeskittymien ja kapitalismin armottomaan tahtiin.

Näyttelijät ovat kautta linjan erinomaisia. Melasniemen päähenkilö on vakuuttava eksynyt harhailija, joka päätyy ahdingossaan tietenkin ryyppäämään – mutta myös selvänäkijän (Eila Peitsalo) puheille sarjan yhdessä monista muistettavista kohtauksista. Sajakorpea taitavat kiinnostaa jotkin henkimaailman visiot, joita on läsnä myös kulttimainetta nauttivassa kauhulyhytelokuvassa Merkitty (1984). Mainittakoon yksityiskohtana, että myös Merkityn kuva aavemaista punaista valoa loistavasta kerrostaloikkunasta näkyi maailmanlaajuisesti muutamaa vuotta myöhemmin Alan Parkerin Angel Heartin (1987) verisen rituaalin aikana.

Keskeinen hahmo Painajaisessa on lopulta nuori Nina, jolle rommisilmäinen, 23‑vuotias Anna-Leena Härkönen antaa koko olemuksensa käyttöön, vailla sijaa pulinoille. Rikkaan iskän hemmotteleman älykkään, omapäisen, yksinäisen ja varhaiskypsän "16‑vuotiaan" tyttären hahmo kihisee itsevarmaa ylenkatsetta, viisastelevaa kontaktin tavoittelua ja kilvoittelevaa leikkiä, johon oman ikäisillä räkänokilla ei liene toivoa päästä osallisiksi. Painajaisen kenties muistettavimpiin kohtauksiin lukeutuukin oravasilmäinen Nina liftaamassa maalaistiellä itseään varttuneemman miehen kyytiin. Häräntappoaseen (1984) kirjoittajan esittämä hahmo on taatusti Painajaisen mieleenpainuvimpia ja vähiten "vanhentuneita" millään uskottavuuden mittarilla.

Lopulta kysymys on lynchiläisen aavemaisesta paradoksista, järkeä pakenevasta omituisesta painajaishoureesta, jonka päätepisteestä tai edes alusta katsojalla tai päähenkilöllä ei voi olla mitään varmaa tietoa. Parasta on tietysti se, että mysteeri säilyy loppuun asti ja "paljastuessaan" se ei selitä mitään. Eteen avautuu vain pelottavia vihjeitä ja tyhjyys, jonka rinnalla tarinan humoristiset elementit toimivat kuin eräänlaiset apua tarjoavat tekohengittäjät.

Suomalaisille katsojille Painajaisen kaltainen kunnianhimoinen ja erilainen kertomus on arvokas ja ainutlaatuinenkin teos. Suuremman kielialueen teoksena sen kulttimaine olisi taatusti eksponentiaalisesti laajempi, mikä pätee sataprosenttisesti myös esimerkiksi Jari Halosen kohdalla, jonka kumartelemattomat visiot ovat ainoastaan suomen kielen rajoittamat. Se ei tietenkään vähennä niiden merkitystä – päinvastoin korostaa.

Painajainen ja Merkitty on julkaistu sekä Finnkinon tupla-dvd:llä että kokoelmalevyllä yhdessä Sajakorven varhaisemman kolmiosaisen trillerin Soittorasia (1974) kanssa. Erinomaisessa Soittorasiassa kansainvälinen rikollisuus tunkeutuu häiriköimään suomalaisperheen saaristolomailua, ja sen keskeinen juonielementti on samankaltainen, josta John Frankenheimerin Kovaotteiset miehet 2 (French Connection II, 1975) hyvin todennäköisesti ensimmäisenä muistetaan. Olisiko 70‑lukulaisen jenkkilän agentteja käynyt imemässä vaikutteita kaukaa suomalaisesta tv‑trilleristä...?