Paavo Ihalainen

War for the Planet of the Apes (Sota apinoiden planeetasta, 2017)

Ohjaaja:

• Matt Reeves

elokuva arvostelu

Ohjaus: Matt Reeves

Lyhyen ajan sisään ilmestyy jo toinen tietokonerenderoituja apinoita pääosassa esittelevä suuren rahan spektaakkeli, joka ottaa vaikutteensa Vietnamin sodan elokuvista. Keväällä nähtiin Kong: Skull Island (2017), ja nyt ohjaaja Matt Reeves huipentaa Caesar-apinan aloittamasta älykkäiden apinoiden vallankumouksesta kertovan elokuvatrilogian. Yllättävän laadukas Apinoiden planeetan esiosasarja saa arvoisensa huipennuksen tarinalla ihmisrodun lopullisesta tappiosta.

Elokuvien sävy on synkentynyt osa osalta. Kun aiemmin elettiin kesäisessä San Fransiscossa tai syksyisessä metsässä, tämän kertainen eloonjäämiskamppailu on asetettu pääasiassa talvisiin maisemiin. Jääsateiset rauniot korostavat elokuvan lohduttomuutta ja päähenkilöiden ahdinkoa. Selkeitä esikuvia ovat sekä sodan kauhujen syvimpiin syövereihin vievä Ilmestyskirja. Nyt (1979) että myös sodan keskeltä toiveikkuutta ja yhteishenkeä löytävät sotaseikkailut kuten Suuri pakoretki (The Great Escape, 1963).

Kun sarja on edennyt, on myös näkökulma ja yleisön sympatiat lujittuneet yhä enemmän apinoiden puolelle. Tällä kertaa ihmisiä nähdään elokuvan alkupuolella varsin harvakseltaan. Satunnaisia kommandoja lähetetään metsään tuhoamaan apinoiden asujamisto ja vastarinta. Koston kierrettä ei pysty lopettamaan, ja lopulta Caesar (Andy Serkis) päättää nitistää ihmisiä johtava julman everstin (Woody Harrelson) henkilökohtaisesti.

Mukaan lähtee pieni joukko kaikenkirjavia ihmisapinoita. Matkalla mukaan liittyy niin itsekseen puhumaan oppinut eläintarha-simpanssi (Steve Zahn) kuin puhekykynsä menettänyt ja siksi vainottu pikkutyttö. Kun ihmisten asuinsija lopulta löytyy, paljastuu sen uumenista paljon pahempaakin lajille ominaista käytöstä. Sotilastukikohdassa Yhdysvaltain kansallislauluakin käytetään harvinaisen pilkalliseen sävyyn Hollywood-elokuvalle, nostaen valtion menneisyydestä mielikuvia orjuuden ajoista.

Empatiakykyiset apinatkin saavat havaita, että selkä seinää vasten ajetut ihmiset ovat kaikkein vaarallisimmillaan. Tämä koskee toki myös apinoita itseäänkin. Ongelmia aiheuttavat myös nimityksellä "donkey" kutsutut loikkari-apinat, jotka avustavat oman selviytymisensä toivossa mieluummin niitä, jotka kantavat raskainta aseistusta.

Loppupuolella kuultavan everstin monologin myötä myös ihmisten asemaa kohtaan heruu lopulta hieman sympatiaa, vaikka heidät armottomina sotilasjulmureina esitetäänkin. Elokuva lienee ollut jo aika pitkällä ennen viime syksystä alkanutta maailmanpoliittista tapahtumavyöryä, mutta vaikuttaa silti että orjatyönä muuria itse luomiaan vihollisia vastaan nostattavalla, vallasta sokaistuneelle everstille on selvä tosimaailman vastine.

Aitojen näyttelijöiden kasvonilmeiden ja tietokoneella luotujen apinakehojen yhteensulautuma on jälleen hämmästyttävää. Apinat näyttävät lähikuvissakin sielukkailta ja eläviltä olennoilta, ja niiden vaikeuksien seuraamiseen on helppo uppoutua. Isompia toimintakohtauksia on vain elokuvan alussa ja lopussa. Jos elokuvan huonoja puolia pitää etsiä, niin sarjalle tyypillisesti sen symboliikka ei tahdo pysyä kontekstin tasolla, vaan se tavataan katsojille. Sama koskee myös intertekstuaalisia viitteitä; lainaukset Francis Ford Coppolalta, kuten everstin kurtzmaisuuden, olisi tajunnut jo ilman "Ape-calypse Now" ‑graffitiakin.

Lopulta Apinoiden planeetan (1968) asetelmia pedataan varsin maltillisesti, vaikka joitakin tutun nimisiä hahmoja jo kohdataankin. Jäljelle jäävä seikkailu on jännittävä, lohdullinen ja koskettavakin, ja osaa edelleen esittää teräviä kysymyksiä siitä, mikä meistä ihmisistä tekee niin itsetuhoisia ja väkivaltaisia. Tulevaisuus on ihmisapinoiden!