Jarkko Lehtola

Rats – Notte di terrore (Rats – Nights of Terror, 1984)

Ohjaaja:

• Bruno Mattei
• Claudio Fragasso

elokuva arvostelu

Bruno Mattein elokuva yhdistää post-apocalypsen ja nature strikes back -teeman Once upon a time in American lavasteissa kuvatuksi roskakasaksi, jossa rotatkin viihtyvät.

"Do you like Animals?"

Oli ehkä hieman oudohko kysymys näyttelijätär Geretta Geretalle roolihaastattelussa. Elokuvan nimeä tai mitään sisältöä ei tietenkään oltu kerrottu, mutta viattoman kysymyksen merkityksen pystyi vasta jälkikäteen ymmärtämään, kun osiin valitut näyttelijät saivat saavillisen marsuja naamatauluun Bruno Mattein Rats – Night of Terror ‑elokuvassa.

Elokuvan tarinassa vähä-älyinen selviytyjäjoukkio päättää majoittua autioon kerrostaloon 225 vuotta (vuoden 2015) ydintuhon jälkeen. Sattumalta kyseessä on autioitunut laboratorio, jossa asuu epämääräinen rottapopulaatio. Supertietokoneen (Commodore 64) ohella tiloista löytyy entisten omistajiensa jäännökset sekä vihjaus siitä, että ihmisiä olisi elossa jossain maanalaisissa bunkkereissa.

Mattein tekemien genre-elokuvien kirjo on laaja, mutta Rats – Night of Terror oli silti ainoa ohjaajan panostus Road Warriorin (1981) käynnistämään genreen. Samalla kun elokuva on ehtaa italo‑ post-apocalypsea, niin se on myös erikoinen risteytys 70‑lukulaiseen Luonto kostaa ‑teemaan. Mattei on kertonut esikuvana olleen Night of the Living Deadin (1968) ja erityisesti siinä olevan ihmisjoukon saarroksissa olemisen tunnelman.

Elokuvana Rats on klassista Matteita; irtonaisia päättömyyksiä, yksittäisten ideoiden kopiointia ja yhdistelyä sekä huvittavia shokeerausyrityksiä erilaisten köppäisten gore-efektien kautta. Rotat ovat monesti maalattuja marsuja ja/tai gerbiilejä. Rottien hyökkäykset ovat yksinkertaistettuna niiden heittelyä tai tiputtamista näyttelijöiden päälle. Kuvauksissa mahdollisesti kuolleet elukat on käytetty rekvisiittana myöhemmissä kohtauksissa.

Kannen tekstien antamasta kuvasta poiketen jyrsijät eivät nouse kovinkaan korkealle älylliselle tasolle, vaikka jossain vaiheessa vihjataankin mahdollisesta älykkyydestä rotan silmin katsottavan ROV‑näkymän kautta (Rat‑O-Vision). Rottanäkymä on punasävyinen, ehkä tarkoituksena simuloida ultaviolettinäköä tai vain luoda assosiaatio (laboratorio-)eläimien punaisille silmille. Niin tai näin, ROV:lla jyrsijä löytää epäonnisen uhrinsa; makuupussiin juuttuneen naispuolisen selviytyjän, jonka ruumiinaukkojen läpi rotta kokee jostain syystä tarpeelliseksi kulkea.

Elokuvan suurin ansio ja samalla absurdius kohdistuu rottien ja näyttelijäjoukon väliseen vuorovaikutukseen. Rotat ovat yleensä lattialla pienellä alalla oleva muutaman kymmenen joukkio omissa rauhallisissa oloissaan. Ympärillä sitten kiljuu, panikoi ja mesoaa joukko näyttelijöitä. Näytteleminen on joka suhteessa täysin yliampuvaa ja korostetun teatraalista, jota tukee täysin päätön ja tarpeettoman alleviivaava dialogi.

"What the hell's matter with this thing!! It doesn't work anymore! SHIIIT! SHIIIIIT!"

Mattei on kertonut elokuvan olevan yksi henkilökohtaisista suosikeistaan. Tähän voi katsojakin yhtyä; Mattei-asteikolla Rats sijoittuu filmografian kärkeen. Elokuvan loppu, jossa on hienoisia Planet of the Apes (1968) ‑vaikutteita on onnistunut. Olisipa moinen mielikuvituksellinen ja positiivinen päättömyys ollut käsikirjoituksenkin kantava teema. Goreilusta huolimatta elokuva on puhdasta camppia ja paras mentaalinen tila sen läpikäymiseen olisi todennäköisesti jossain viimeisenä Night Visions ‑festivaalin elokuvana.