Juho Liukkonen

Mondo Trasho (1969)

Ohjaaja:

• John Waters

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Waters

John Waters virtsasi vastavirtaan jo uransa alkuvaiheessa. Kun 1960‑luvulla hippiliike jylläsi ja rakkauden ja rauhan kesää julistettiin, samaan aikaan Baltimorea terrorisoi pieni friikkien sirkus. Tämä joukko julisti sotaa kaikkea niitä kohtaan, joilla ei ymmärrys riittänyt heidän aivoituksilleen. Paradoksaalista kyllä, kaiken sikailun jälkeen Watersista on tullut yksi rakastetuimmista trash-elokuvien tehtailijoista.

Kompletionistien kannalta turhauttavaa on, että Mondo Trasho (1969) ja Story of the Diane Linkletter (1970) ovat luultavasti varhaisimmat John Watersin teokset, jotka on mahdollista nähdä tänä päivänä. Aivan varhaisimmat Hag in a Black Leather Jacket (1964), Roman Candles (1966) ja Eat your makeup (1968) ovat jääneet vaille isompaa teatteri‑ ja kotiteatterilevitystä. Näitä elokuvia ei ole edes esitetty juuri koskaan sitten 1960‑luvun ja luultavasti ohjaaja haluaakin, että näin on asian laita myös jatkossa. Huvittavasti Waters kuitenkin rakentaa uraansa edelleen mainostamalla näitä kaappinsa perukoille jääneitä elokuviaan muistelmissaan ja standupeissaan.

Watersin tiimi, Dreamland studio, nousi pienimuotoiseen underground-suosioon elokuvallaan Mondo Trasho. Se on John Watersin ensimmäinen kokopitkä, eräänlainen mykkäelokuva, joka yhdistelee eksploitaatiota ja surrealistista fetissisikailua. Tekijänoikeussyistä elokuvaa ei ole nähty vuosikausiin. Elokuvan harvinaisuus johtuu sen ääniraidasta, Watersin kotikokoelmaan pohjautuvasta musiikkikollaasista, johon ei ole koskaan vaivauduttu hankkimaan oikeuksia.

Mondo Trashoon törmää netin perukoilla helposti, muttei sitä ole juuri mieltä nähdä ilman musiikin rakentamaa kontekstia. Waters leikkailee pätkiä lempikappaleistaan siten, että sanoitukset luovat omanlaisen dialogin tapahtumien välille. Surffirockista hupaisiin rallatuksiin vaihtelevat kappaleet synkronisoituvat kohtauksiin samalla tapaa, kuin miten Waters on sittemmin rakentanut soittolistoja kirjojaan varten. Hänellä on selkeästi korvaa viattomalle kitschille, joka saa moniulotteisia ja perverssejä merkityksiä hänen töissään.

Waters oli jo uransa alkuvaiheessa pesunkestävä auteur; hän ohjasi, näytteli, käsikirjoitti ja kuvasi omat tuotoksena. Watersin elokuvia yhdistää heteronormatiivisuuden hylkääminen, seksuaalinen vapaus ja rietastelu. Waters ei halunnutkaan tehdä poikkeuksellisuudesta salonkikelpoista vaan pikemminkin pyrki ärsyttämään ja shokeeraamaan saastallaan. Siksi myös Mondo Trasho on tietoisen epäkoherentti tekele. Shokkiarvot ja huono maku ovat siinä tärkeämpiä taktiikoita katsojien suostuttelussa kuin selkeä tarina. Elokuva tuntuu kuitenkin venytetyltä ja shokkitaktiikatkin nykykatsannossa laimeilta.

Vielä astetta törkeämmille vesille mennään Multiple Maniacsissa, joka on Watersin ensimmäinen äänielokuva ja toinen kokopitkä. Elokuvan alussa pahaa aavistamattomat naapuruston jäsenet kutsutaan surrealistisiin Lady Divinen bakkanaaleihin, jossa nakuillaan ja syödään yrjöä. Pian selviää, että Lady Divinen irstailijoiden joukko myös ryöstää pahaa aavistamattomia keskiluokkaisia ja hippejä. Tarina mutkistuu, kun Lady Divine huomaa olevansa keskellä kolmiodraamaa ja pian koittaa aika murhatöille. Samalla survotaan krusifiksia yhden päähenkilön hanuriin ja joudutaan jättiläisravun raiskaamaksi. Luit oikein.

Multiple Maniacs päättyy jokseenkin haikeaan huipennukseen, jossa irstailijat saavat lopulta yhteiskunnalta takaisin. Loppu tekee armotta parodiaa hirviöelokuvista ja niissä toistuvasta kaavasta, jossa hirviöt kaikista hirmuteoistaan huolimatta ajetaan nurkkaan kuin uhri konsanaan. Lopusta ei kannata ehkä päätellä liikoja. Multiple Maniacsin sanoma, jos sellaista voi edes etsiä, on pyllistää kaikille moraali‑ ja makunormistoille.

Multiple Maniacs kuten Mondo Trashokin otti vaikutteita Warholin halvasta kuvausestetiikasta, mutta yhtä paljon elokuvat ovat velkaa Herschell Gordon Lewisin splatter-elokuville sekä ruotsalaisille nakuleffoille ja Russ Meyerin fetissiteoksille. Vaikka Waters teki tyylitietoisesti ehtaa roskaa, ei hänen teoksensa kelvanneet hänen omien sanojensa mukaan grindhouse-yleisölle aikanaan. Hän oli ehkä liian törkeä ollakseen pelottava ja liian leikkisä tullakseen vakavasti otettavaksi. Eikä pornoa teattereissa etsineet varmasti saaneet hänen elokuvistaan haluamaansa. Waters on järkeillyt myöhemmin, että syynä hänen huonoon suosioonsa uransa alkuvaiheilla oli se, että hän tekikin paskaa taideyleisölle.

Osa Multiple Maniacsin jutuista ei ole kestänyt täysin aikaansa. Esimerkiksi alussa suutelevat miehet tuskin hätkähdyttävät enää ketään tänä päivänä paitsi täysin tynnyrissä asunutta patakonservatiivia. Sen sijaan etenkin katolilaisten teemojen riepottelu ampuu edelleen niin yli, että sitä tyrmistyy ja huvittuu samanaikaisesti. Silti Waters on loukatessaan lempeä. Törkeimmilläänkään Multiple Maniacs ei ole erityisen pahantahtoinen vaan lähinnä absurdi, surrealistinen ja täydellisen bisarri.

Kun tehdään roskaa, on myös sopivaa, että elokuvan on teknisesti köykäinen. Viidellä tuhannella dollarilla kasaan kursittu huonon maun harjoitelma on läpeensä kämäisesti kuvattu, äänitetty ja näytelty eikä ole menettänyt edes nykyrestauroinnista huolimatta kaikkea räkäisyyttään. Välillä kohtauksien jatkuvuus pätkii ja dialogista ei saa selvää. Elokuva on myös äänekäs ylilyödyllä tavalla: Waters neuvoi näyttelijöitään huutamaan elokuvissaan, jotta saisi repliikit varmasti menemään nauhalle.

John Waters muistelee kommenttiraidoillaan aina lämmöllä vanhaa tiimiään, eikä hän olisi varmasti yhtä rakastettu ilman heitä. Multiple Maniacsissa on jo joukko tärkeimpiä näyttelijöitä aina Mink Stolesta Divineen, jotka esiintyvät omilla nimillään. Etenkin Divine on samaan aikaan omituisen rakastettava ja rietas, mutta toisaalta hyökkäävän pelottava ja aggressiivinen. Suorastaan ikoninen toisin sanoen.

Multiple Maniacsin ja Mondo Trashon valovoimaa voi mitata sen perusteella, kuinka paljon ne naurattavat tai närkästyttävät vielä tänä päivänä. Salonkikelpoisia kumpikaan ei totaalisesti ole. Teosten radikaalius puntaroituu oman aikakautensa kontekstiin peilattaessa. Kun samaan aikaan kuusikymmenlukua muistellaan poliittisen, seksuaalisen ja psykedeelisen vallankumouksen aikana, päättyi aikakausi myös Manson-murhiin ja Atamontin kaltaisiin verilöylyihin. Watersin elokuvat edustivat vastakulttuuria, jossa sekä konservatiiveille että utopiaa rakentaville hipeille viitattiin kintaalla alittamalla kaikki hyvän maun rajat. Elokuvat ammensivatkin huonoa makua juuri synkimmistä tapahtumista ja pyrkivät käsittelemään niitä naurun avulla.

1960‑luvun lopun pimeästä puolesta huolimatta, Waters on varsin viaton. Hänelle huono maku oli taiteellinen keino kanavoida ulkopuolisuutta. Shokkiarvot olivat hänen teoksissaan humaani tapa käsitellä tuntemuksia ja maailmaa, joka ei ole julmuuksissaan käsitettävissä. Mondo Trashon ja etenkin Multiple Maniacsin kauneus piilee siinä, että ne näkevät shokeeraantumisessa jotain perin inhimillistä.