Matti Erholtz

La rivolta dei gladiatori (Gladiaattorien kapina, 1958)

Ohjaaja:

• Vittorio Cottafavi

elokuva arvostelu

Cottafavin toiminnallisin elokuva käsittelee kuolemaa spektaakkelina.

Toisella vuosisadalla jälkeen Kristuksen Rooman valtakunnassa on kaikki hyvin. Niin hyvin, että Roomassa lomailevalla ammattisotilaalla Marcus Numidiuksella on vaikeuksia löytää itselleen uutta mieleistä työtehtävää. Lopulta hän senaattorisetänsä ylipuhumana lähtee Armeniaan kukistamaan siellä puhjennutta pientä kapinaa, jota johtaa entinen gladiaattori Asklepius. Matkalla pääkaupunki Ktesifoniin Numidius miehineen törmää kapinallisiin ja saa syntyneessä taistelussa Asklepiuksen vangittua. Perillä Numidius tapaa Rooman käskynhaltijan Krysippoksen ja prinsessa Amiran, joka toimii vain muutaman vuoden ikäisen kuninkaan Osroen sijaishallitsijana. Tutustuttuaan lähemmin paikallisiin oloihin Numidius toteaa kapinallisten olevan ainakin osittain oikealla asialla; armenialaisia hallitaan raa'asti ja epäoikeudenmukaisesti. Numidiuksen vapautettua Ktesifonin vankiloissa olevat vangit levottomuudet alkavat uudelleen ja Krysippos saa surmansa kapinallisen nuolesta. Syntynyttä valtatyhjiötä täyttämään Amira tuo maahan skyyttalaisia palkkasoturijoukkoja.

"Armenia on jakaantunut kolmeen osaan: kallioon, kallioon ja kallioon" toteaa Numidius vitsikkäästi Julius Caesaria mukaillen saavuttuaan itäisen provinssin karulle maaperälle. Jotain maiseman kivisyydestä on siirtynyt myös La rivolta dei gladiatoriin, joka on kivikova elokuva sanan kaikissa positiivisissa merkityksissä. Kovuutta löytyy niin muodosta kuin sisällöstä.

Muodon kovuus tarkoittaa ytimekkyyttä. Kun tapahtumia ja juonenkäänteitä on paljon ja aikaa käytettävissä vain 82 minuuttia, Cottafavin on ilmaistava asiat tiiviisti. La rivolta dei gladiatori on varmasti ohjaajan elokuvista vauhdikkain. Tyylin lapidaarisuus ja samalla mestarillisuus näkyy parhaiten siinä, miten ohjaaja käsittelee lajityypille pakollista rakkaussivujuonta.

Peplum-elokuvien vakiokuvioihin kuuluu, että sankarin romanttisen kiinnostuksen kohteena on kaksi naista, toinen paha, toinen hyvä. La rivolta dei gladiatorin hyvä nainen on kapinallisten joukkoon kuuluva, intohimoisesti roomalaisia vihaava armenialaistyttö Zahar. Hän ja Numidius päätyvät suutelemaan, kun elokuvaa on kulunut runsas tunti, vaikka sitä ennen heillä on ollut vain neljä yhteistä kohtausta, joista kolmessa Zahar yrittää tappaa Numidiuksen, ensin keihäällä, sitten tikarilla ja lopuksi myrkyllä. Numidius saa Zaharin mielen muuttumaan pyytämällä häntä lääkintätaidollaan auttamaan kuningas Osroeta, jonka Amira yrittää myrkyttää päästäkseen yksin Armenian hallitsijaksi. Kohtaus on hyvä esimerkki Cottafavin näyttämöllepanosta, jossa henkilöiden sijoittelu kuvaan, heidän liikkumisensa toistensa suhteen ja katseiden suunnat muuttuvat merkityksellisiksi. Kun itsepäisesti Numidiuksesta poispäin katseleva Zahar kääntyy lopulta katsomaan keskustelukumppaniaan silmiin, katsoja ymmärtää että yhteys näiden kahden välille on syntynyt ja tie romanssille on auki.

Juonensa puolesta La rivolta dei gladiatori on harvinaisen ajankohtainen. Ei ole vaikea löytää nykymaailmasta maata tai maita, jossa jonkun suurvallan tukema korruptoitunut paikallishallinto, kapinalliset kansalaisjoukot ja asioihin kärkkäästi puuttuvat naapurivaltiot eivät olisi samanlaisessa konfliktissa kuin elokuvan Armeniassa. Cottafavi lisää poliittiseen teemaan kiinnostavan filosofisen tason.

Keskustellessaan Numidiuksen kanssa siitä, mitä vangitulle Asklepiukselle pitäisi tehdä, Krysippos ehdottaa että Asklepiuksen annettaisiin kuolla gladiaattoriareenalla. Krysippoksen mielestä sotilaan menehtyminen taistelukentällä on haaskausta, koska kukaan ei ole sitä näkemässä, mutta kuolema katsojien edessä areenalla, kuolema spektaakkelina, on gladiaattorille sopiva kuolintapa. "Spektaakkeli" ei selvästikään tarkoita Krysippokselle pelkästään sirkushuveja, vaan tietynlaista maailmankatsomusta. "Kun opit katsomaan asioita tältä näkökannalta, maailma näyttäytyy sinulle toisena" opastaa juonikas vanha poliitikko skeptistä Numidiusta. Cottafavi ei tee Krysippoksesta epäsympaattista hahmoa, mutta asettuu jyrkästi tämän spektaakkelifilosofiaa vastaan (ennakoiden muutamalla vuodella Guy Debordin spektaakkeliyhteiskunnan kritiikkiä 60‑luvun loppupuolelta) muun muassa näyttämällä meille joukon mahdollisimman epäspektaakkelimaisia, "turhia" kuolemia. Cottafavin mise-en-scèneä montaasin kustannuksella painottava tyyli tulee esiin myös väkivallan kuvauksessa: kun nuolen irtoaminen jousesta ja sen osuminen ihmiskehoon näytetään yhdessä kuvassa, eikä tapahtumaa jaeta leikkauksen avulla kahtia, vaikutelma on yllättävän häiritsevä. Tämä on sitä La rivolta dei gladiatorin sisällöllistä kovuutta.

Cottafavin spektaakkeliyhteiskunnan kritiikki huipentuu kauniisti elokuvan lopussa. La rivolta dei gladiatori päättyy joukkokohtaukseen, jossa Asklepiuksen ruumista kannetaan Armenian kuninkaiden hautakammioon. Näytettyään ensin muita hautajaisvieraita Cottafavin kamera löytää ratsailla olevan Numidiuksen ja hänen vierellään seisovan Zaharin. Zahar painaa päänsä Numidiuksen reittä vasten ja Numidius hyväilee kädellään Zaharin poskea. Tavallinen ohjaaja olisi tämän jälkeen palannut yleiskuvaan tilanteesta, mutta Cottafavi päättää elokuvansa tähän pieneen intiimiin eleeseen. Myös näkymättömäksi jäävillä asioilla on merkitystä.