Tapani Maskula

Gadjo dilo (Muukalainen, 1997)

Ohjaaja:

• Tony Gatlif

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tony Gatlif

Ranskassa romanien kulttuuria arvostetaan tavalla, jonka soisi leviävän muihinkin Euroopan valtioihin. Esimerkiksi algerialaissyntyinen Tony Gatlif on kyennyt siellä ohjaamaan omiin sukujuuriinsa paneutuvan elokuvatrilogian ilman häiritseviä kaupallisia kompromisseja. Sarjan viimeinen teos Gadjo dilo poikkeaa sikäli edeltäjistään Les princes (1983) ja Latcho drom (1993), että sen päähenkilönä on mustalaisten elämäntapoihin yhteisön ulkopuolelta totutteleva "hullu valkolainen".

Sen sijaan Romaniassa mustalaisten asema on turvaton. Ceausescun diktatuurin romahdettua maan talousongelmat suistivat kantaväestön kurjuuteen ja kuten tiedetään, köyhyys kasvattaa katkeruutta, kärjistää rotuvihaa sekä lietsoo etnisiä puhdistuksia. Romanien tunnepitoisen yhteenkuuluvuuden ohella Bukarestin ympäristössä taltioitu Gadjo dilo tarjoaa ajankohtaisen näkökulman Balkanilla yhä kyteviin kansallisiin ristiriitoihin. Mustalaiset ovat joutuneet sijaiskärsijöiksi hyvinvoinnin epätasaisen jakautumisen ja loputtomalta vaikuttavan väkivallan alttarille.

Elokuvassa resuinen kulkuri Stéphane (Romain Duris) taivaltaa Transilvanian talvisella maantiellä etsimässä mustalaislaulajatarta, jonka kasetin hän on perinyt edesmenneeltä isältään. Pariisista lähtenyt viluinen nuorukainen pääsee yöpuulle romanivanhuksen (Izidor Serban) majaan, ystävystyy heimon muihin jäseniin ja sopeutuu vähitellen maalaiskylän arkisiin askareisiin. Ahkerasti hän äänittää kohtaamiensa pelimannien esityksiä kunnes traaginen välikohtaus avaa silmät mustalaisiin kohdistuvalle riistolle ja vainolle. Laulujen lunnaat ovat niin raskaat, että hän tuhoaa kasetit ja hautaa jäännökset maan poveen.

Dokumentaariseen ilmaisuun keskittynyt Tony Gatlif välttää värittämästä romanien todellisuutta vetävillä kliseillä, edes kursailematonta rakkaustarinaa hän ei koristele romantisoivilla tai melodramaattisilla koukeroilla. Olipa kyse sitten erotiikasta tai taikauskosta, ohjaaja suhtautuu materiaaliinsa lähes kansatieteellisellä tarkkuudella. Gadjo dilo valottaa monipuolisesti romanien perinteissään pitäytyvää, vaistonvaraista elämänmenoa rituaalien, juhlien ja aivan erityisesti musiikin kautta. Alkuvoimainen rehevyys myös peittää jonkin verran elokuvan puutteita, ennen kaikkea dramaturgista löyhyyttä ja asetelmien kömpelyyttä.