Paavo Ihalainen

Don't Go Near the Park (Pimeyden puisto, 1979)

Ohjaaja:

• Lawrence David Foldes

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lawrence David Foldes

Ohjaaja-käsikirjoittaja Lawrence D. Foldes oli iältään vain 19‑vuotias, kun hänen esikoiselokuvansa Don't Go Near The Park valmistui. Nuorukaista ei voi syyttää omaperäisyyden puutteesta, sillä valmistunut elokuva on jotakin aivan omaa tasoaan.

Alkujakso sijoittuu 12 000 vuotta menneisyyteen. Luolassa asustava noita-akka tuomitsee lapsensa Garin (Barbara Monker) ja Tran (Robert Griffin) ikuiseen elämään, jossa heidän täytyy imeä elinvoimaa nuorista ihmisistä. Elokuvalla ei ole tarkemmin aikaa selitellä, miksi noita on lapsilleen niin julmistunut, mutta elokuvasta voi lukea vihjauksen, että he ovat olleet hieman turhan kiinnostuneita toisistaan. Loitsun myötä myös maa alkaa järistä (lue: elokuvakameraa heilutellaan ja ääniraidalla kuuluu rysäyksiä) ja tunnelin suuaukko hautautuu lohkareiden alle.

16 vuotta aiemmin. Tai siis 16 vuotta ennen nykyhetkeä, ei 16 vuotta ennen edellistä kohtausta. Pikemminkin siis 11 984 vuotta myöhemmin. Gar on ottanut nimen Mark ja Tra tunnetaan nyt nimellä Patty. He ovat sopeutuneet yllättävän hyvin moderniin maailmaan, eikä mistään voi ulkoisesti päätellä, että kyseiset juppimaiset tyypit ovat ikivanhoja luolamies-vampyyrejä. Joka tapauksessa he pysyvät elossa popsimalla satunnaisten kulkureiden sisäelimiä. Patty tosin on päässyt kulahtamaan ja on vuosien saatossa menettänyt toisen silmänsäkin.

Puhutaan jotain planeettojen linjautumisesta ja että tuolla hetkellä kirouksesta voisi päästä eroon uhraamalla neitsyen. Mark panee tuulemaan iskemällä nuoren punaposkisen blondin (scream queen Linnea Quigley ensimmäisessä roolissaan). Hetkinen, eikös neitsyitä pitänyt vietellä vasta kun tuli 12 000 vuotta täyteen kirouksen asettamisesta?

Varsinainen juoni alkaa sitten nykypäivästä, kun isin kullannuppu Bondi (Tamara Taylor) juhlii syntymäpäiviään. Bondi ajautuu ajan mittaan myös maatilalle (tai ehkä kyseessä on nimen mukaisesti puisto), jossa Mark ja Patty ovat tappaneet ohikulkijoita. Matkaan liimautuu myös ärsyttävä inisevä kakara, avonaisista paidoista pitävä nuori Cowboy (Chris Riley) ja vanhus, joka ehkä tietää jotain tai sitten ei oikeastaan juuri mitään (krapulaisen oloinen Aldo Ray).

Foldes on kuljettanut juonta tähän asti sen verran nopeasti, ettei katsoja oikein ole edes päässyt rekisteröimään, mistä hitosta elokuvassa oikein on kyse. Päänpudistuksia aiheuttavan kökköä näyttelemistä sekä hilpeitä gore-kohtauksia on annosteltu maittavasti. Tässä vaiheessa kuitenkin kuljetus painaa kunnolla jarrua ja maatilalla pyöritään pitkään varsin epäkiinnostavasti epämiellyttävien hahmojen parissa. Pölkkypäiselle Bondille valkenee todella hitaasti, että hänen ilmeetön ja selkeästi sosiopaattinen isänsä punoo ikäviä juonia häntä kohtaan. Ja ilmeisesti luolamiesvampyyriä kiinnostaa myös yhä insesti, sillä loppukohtauksessa Patty raivostuu tämän mielen harhaillessa rituaalien ulkopuolelle.

Don't Go Near the Park on eräs brittien elokuvasensoreiden "video nasty" ‑listalle päätyneistä nimikkeistä. Verenvuodatusta ei ole paljoa, mutta tosiaan elokuvalla on epämiellyttävä sävy, jossa isä on seksuaalinen uhka teini-ikäiselle tyttärelleen. Alkupuolella juoni sinkoilee kiitettävän mielisairaasti, mutta ehkä budjetin loppumisen uhatessa loppupuolella seurataankin asioita, jotka katsojaa kiinnostavat mahdollisimman vähän. Kaheli elokuva on silti ehdottomasti näkemisen arvoinen, etenkin Barbara Monkerin erittäin juustoisen roolisuorituksen ansiosta.

Ja juu, koko soppaa väitetään alkuteksteissä tositapahtumiin pohjautuvaksi. 12 000 ‑vuotiaat vampyyri-luolamiehet ovat keskuudessamme!