Juho Liukkonen

This Is Not a Film (Tämä ei ole elokuva, 2011)

Ohjaaja:

• Mojtaba Mirtahmasb
• Jafar Panahi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mojtaba Mirtahmasb, Jafar Panahi

Iranilaisohjaaja Jafar Panahi on elokuvamaailman lainsuojaton. Hänet tuomittiin kotimaassaan vuonna 2010 kuudeksi vuodeksi vankilaan ja häntä kiellettiin tekemästä elokuvia, esiintymästä mediassa ja poistumatta maasta seuraavan 20 vuoden aikana. Syynä tähän oli Iranin vastainen "propaganda".

Panahi on uhmannut kieltoja ja tehnyt tämän jälkeen kolme elokuvaa kotimaassaan. Näistä kahta yhdistää pseudodokumentaarisuus ja viranomaisten asetuksia uhmaava asenne.

Ohjaaja teki elämästään kotiarestissa videopäiväkirjan This Is Not a Film (2010). Vaikka Panahi väittää, että kyseessä ei ole elokuva, niin teoksessa on silti tunnistettava elokuvamainen rakenne.

Kuvaukset on aloitettu uuden vuoden aattona, jolloin Panahi odottaa vielä virkavallan tuomiota kotiarestissa. Taustalla pihalla kuuluu kansan juhlinta, mutta pinnan alla kytee levottomuus ja vainoharha. Vainoharhasta kertovat myös kuvaajan ja ohjaajan jatkuvat reflektoinnit siitä, ovatko he sittenkin tekemässä elokuvaa.

Muitakin, tärkeämpiä, kysymyksiä herää. Voidaanko elokuvaa ylipäänsä toteuttaa ilman resursseja ja välineitä? Onko elokuvaa, jos ulkopuolinen taho rajoittaa ilmaisunvapautta? Voidaanko elokuvaa tehdessä nöyrtyä viranomaisten ehtoihin ja tehdä siitä huolimatta vastarintaa?

Eräässä kohtauksessa Panahi lukee kameralle suunnittelemansa tulevan elokuvan käsikirjoitusta. Ohjaajalta ei ole sinänsä kielletty dokumentoimista, ääneen lukemista tai näyttelyä. Näin luovaa työtä voidaan jatkaa elokuvan tekemisen kielloista huolimatta.

Myöhemmin ohjaaja haastattelee omia naapureitaan rikkoen samalla kotiarestiaan. Nämä hetket paljastavat iranilaisten arjesta "ekstaattisen totuuden" siitä, että ohjaajalle langetettava tuomio on mieletön. Panahi haluaa saada katsojan kysymään, miksi hänen elokuvassa on epäkorrektia esittää jotain sellaista, mikä esiintyy arjessa jo sellaisenaan.

Tämä ajatus toistuu läpi kotielokuvan. Avainkohtauksessa esitetään dvd:ltä näytettä Panahin vanhemmasta elokuvasta Crimson Gold (2003). Katsojalle havainnollistuu ajatus siitä, että elokuva on dokumentaarinen kerrontamuoto. Ohjaaja tulee väkisinkin elokuvaa tehdessään dokumentoineeksi ympäristöstään sellaista, mitä hän ei itse siihen laita.

Viranomaisten näkökulmasta Panahi näyttää kuitenkin liikaa. Jotain tästä kertoo, että This Is Not a Film täytyi salakuljettaa vuonna 2010 Cannesin filmifestivaaleille kakkuun piilotetulla muistitikulla.

Panahinin ura ohjaajana ei tyssännyt rangaistuksiin vaan hän jatkoi samoilla teemoilla kolme vuotta myöhemmin elokuvassaan Taxi Teheran (2013). Tällä kertaa hän ei enää esiinny elokuvantekijänä vaan taksikuskina. Autoon on pultattu valvontakamera, jonka varassa katsoja seuraa Panahin ilmeisen lavastettuja kohtaamisia eri ihmisten kanssa.

Jos This Is Not a Film käsitteli elokuvaa vastarinnan näkökulmasta, niin kultaisen karhun Berliinissä pokannut Taxi Teheran pohtii, miten ristiriitaisilla argumenteilla elokuvaa säännellään. Elokuvassa Panahin veljentytär muistuttaa ohjaajaa, että iranilaisissa elokuvissa naisten tulee käyttää kohtauksissa huivia, eikä elokuvissa saa näyttää väkivaltaa, tai kuvata todellisuutta inhorealistisesti. Elokuvissa ei saa myöskään käsitellä politiikkaa tai taloutta.

Sääntely johtaa elokuvantekijöiden kannalta ongelmaan: yhteiskuntakriittisten elokuvien tekeminen on mahdotonta, koska ongelmia ei voida esittää. Kaiken on oltava salonkikelpoista.

Tämänlaiset vaatimukset haastaa kameroiden yleistyminen Iranissa. Elokuvassa ohjaajan entinen naapuri on tallentanut valvontakameralla kaupassa tapahtuneen ryöstön. Pyöräonnettomuudessa vakavasti loukkaantunut mies taas kuvaa kännykkäkameralle testamenttinsa. Nämä yksittäiset kohtaukset paljastavat viranomaisten sääntelyn paradoksaalisuuden. Ikävää todellisuutta saa tallentaa todistelutarkoituksessa ja sosiaalisia vääryyksiä vastaan. Fiktiivinen elokuva ja elokuvien julkaisu on kuitenkin toinen juttu.

Yksityisessä tilassa paljastuu myös iranilaisen arjen toinen puoli. Panahin kuskaama taksi on paikka, jossa ihmiset uskaltautuvat tilittämään vapautuneesti muun muassa luokkaeroista, lainsäädännöstä ja naisten asemasta yhteiskunnasta ulkopuolisesta todellisuudesta piittaamatta. Asettamalla kameran yksityiseen tilaan uhmataan virkavaltaa ja kysytään, miksei tätä saisi näyttää.

Samalla Panahinin kyyditsemä taksi on itsessään metafora ohjaustyöstä. Panahi valitsee henkilöhahmoja ottamalla heitä kyytiin, ohjaa heitä keskustelemalla ja rajaa merkityksiä siirtämällä kameraansa kohti mielenkiintoisia tapahtumia. Auto on myös väline, jolla siirrytään paikasta ja hetkestä toiseen. Taxi Teheran on elokuvaa elokuvan tekemisestä ja sen etiikasta.

This Is Not a Filmin tapaan Taxi Teheran peräänkuuluttaa pohdintaa siitä, missä todistusaineiston ja elokuvan rajat lopulta menevät. Tavallaan voisi väittää, että tässäkään elokuvassa ei ole kyse elokuvasta vaan valvontakameralle tallentuneista sattumanvaraisista kohtaamisista. Kaikki on toki lavastettua, mutta periaatteessa kukaan ei voi lopullisesti väittää, etteikö Panahinin orkestroima näytelmä voisi olla sittenkin vain palanen todellisuutta sellaisena kuin se on kameran edessä tallentunut.

Molempia elokuvia vaivaa kuitenkin se, että ne ovat yhden miehen sotaa isompaa järjestelmää vastaan. Vallanpitäjien kanssa dialogia ei edes käydä. Katsojan on pakko uskoa siihen selitykseen, että Iranin elokuvasäätely on juuri sellaista kuin Panahi antaa meidän ymmärtää.

Toisaalta, Panahinin pointteihin on helppo uskoa. Ohjaaja voittaa yleisön puolelleen pelkällä ilkikurisella huumorillaan ja leppoisalla asenteellaan. Ja kun elokuvan lopputeksteissä vielä mainitaan, että ohjaajan toiveista huolimatta hallitus on katsonut ettei kyseessä ole levityskelpoisia elokuvia, ei voi kuin päätyä johtopäätökseen, ettei vastapuoli edes halua rakentaa dialogia.