Paavo Ihalainen

Free Fire (2016)

Ohjaaja:

• Ben Wheatley

elokuva arvostelu

Ohjaus: Ben Wheatley

Toiset tekevät John Woon hengessä akrobaattisia asebaletteja, joissa jokainen liike on tarkkaan laskelmoitu ja pyssyjen paukkeesta voi löytää tiettyä rujoa kauneutta. Ben Wheatley ja Amy Jump puolestaan ovat tehneet sekoilun, jossa toinen toistaan tumpelommat mäntit eivät kykene saamaan millään ilveellä nitistettyä toisiaan.

Jos elokuvan näyttelijägalleria huolestuttaa ärsyttävän oloisilla nimillään (esim. Sharlto Copley, Armie Hammer, Jack Reynor), niin katsoja saa kyllä nähdä, kuinka näitä tyyppejä kurmotetaan ihan kunnolla ja kastellaan luotisateessa. Nyt mukaan pääsee myös usein pienissä rooleissa nähtyjä taitajia, kuten Michael Smiley tai Noah Taylor sekä puoliksi unohdettuja näyttelijöitä, kuten Cillian Murphy tai Sam Riley, ja onpa mukana Oscar-voittajakin Brie Larsonin muodossa.

Elokuvan juoni on helposti selitetty. Joukko irlantilaisperäisiä gangstereita haluaa ostaa läjän aseita Bostonista kansainvälisiltä asediilereiltä. Neuvottelut vanhassa varastohallissa kuitenkin tekevät nopean käänteen huonompaan, kun käy ilmi, että kahdella vastakkaisen jengin jäsenellä on kaunaa toisiaan kohtaan edellisillan baaritappelun seurauksena. Kohta kaupan olleet aseet käännetään niin asiakkaita kuin kaupantekijöitäkin kohtaan. Mutta yhteenotto tuppaa junnaamaan alkuasetelmissaan, koska henki pihisee sitkeästi jokaisessa osanottajassa. Ja osumat tekevät heidät vain entistä vihaisemmiksi.

Lisää vaikeuksia lisäävät taisteluun sekaantuvat palkkatappajat, joilla vaikuttaa olevan vaikeuksia tajuta, ketä he varsinaisesti olivat tappamassa, miksi, ja kuka heidät lähetti.

Free Fire on yhden vitsin elokuva. Onneksi se vitsi on aika hyvä. Wheatleyn filmografialle tyypilliseen tapaan myös elokuva jää hieman vajaaksi siitä, että se olisi todella hyvä. Tai ainakin Wheatley on se mies, joka saa elokuvan ohjauskrediitin. Haastatteluissa hän haluaa korostaa, että yhtä iso osa lopullisista elokuvista on hänen työparinsa käsikirjoittaja-tuottaja Jumpin kädenjälkeä.

Ja tekijät tosiaan vaikuttavat täydentävän toisiaan. 70‑luvulle sijoittuva Free Fire alkaa misogynististen ja muutoinkin varsin moraalittomien ja huonoa makua edustavien tollojen esittelyllä, mutta kun luodit alkavat viuhua, tositoimien tullen kukkoilijat osoittautuvat mariseviksi ja aloitekyvyttömiksi vintiöiksi.

Rationaalisesti toimivia, tai oikeastaan millään tasolla positiivisia roolihahmoja on turha alkaa etsiä tästä elokuvasta. Kikkelinmittauskisassa osoittautuu lopulta, että nainen (Brie Larson) on poropeukaloita poikia paljon vahvemmalla. Vaikka Larsonilla on aika vähän tekemistä muun ensemblen seassa, nousee hän selkeästi elokuvan valovoimaisimmaksi tähdeksi. Ei ihan yhtä suurella marginaalilla kuin Kong: Skull Islandissa (2017), mutta tulee kuitenkin selkeästi esille, että hänellä olisi taitoja vetää kokonaista toimintaelokuvaa itsekseenkin, eikä vain suuremman porukan ainoana naisjäsenenä.

Parhaiten elokuvassa toimii tilan tuntu. Teollisuushalli on tarpeeksi iso ja esteitä sisältävä, että ammuskelijat pääsevät toisiltaan suojaan ja voivat vaihtaa paikkoja luontevasti. Toisaalta reunamilla on myös käytäviä, toimistohuoneita ja portaikkoja, joista saadaan aikaan variaatiota toimintaan. Elokuvassa on kuitenkin lievästi hakusessa ammuskelijoiden keskinäinen välimatka. Olisi hauska tietää, miltä etäisyydeltä kehnoilta ampujilta vaikuttavat tyypit onnistuvat tulittamaan toistuvasti ohi.

70‑luvulle sijoitetun toimintakomedian ystävillä lienee tuoreessa muistissa vielä viime vuonna ilmestyneet Shane Blackin Nice Guys tai John Michael McDonaghin War on Everyone. Näille elokuville Free Fire ei pärjää, lähinnä koska sen dialogi ei yksinkertaisesti ole yhtä näpsäkkää tai eteneminen sähäkkää. Elokuva esittelee kuitenkin näitä huomattavasti minimalistisemman alkuasetelman, jonka se hoitaa hyvin loppuun asti. Katsojan naamalla säilyy varsin muikea virne läpi elokuvan maltillisen keston.