Juho Malanin

Nil by Mouth (Erään perheen elämästä, 1997)

Ohjaaja:

• Gary Oldman

elokuva arvostelu

Nil by Mouth on hienon näyttelijän Gary Oldmanin toistaiseksi ainoa oma ohjaus. Käsikirjoituksen hän laati omien lapsuusmuistojensa pohjalta, ja elokuva on omistettu "isälleni."

Nil by Mouth on hienon näyttelijän Gary Oldmanin toistaiseksi ainoa oma ohjaus. Käsikirjoituksen hän laati omien lapsuusmuistojensa pohjalta, ja elokuva on omistettu "isälleni." Se kertoo kaakkoislontoolaisen työläisasuinalueen eräästä perheestä, jota piinaavat tutut sosiaaliset ongelmat: alkoholismi, työttömyys, turhautuneisuus ja ennen kaikkea väkivaltainen, arvaamaton isä Raymond (Ray Winstone). Perhe on vahvasti "dysfunctional", kuten brittisosiaaliviranomaisten kielellä sanotaan. Vaimo Valerie (Cannesissa roolistaan palkittu Kathy Burke) ja hänen nuorempi veljensä Billy (Charlie Creed-Miles) ovat tarinan keskiössä kuin myös heidän äitinsä Janet (Oldmanin sisko Laila Morse). Näkökulma on vahvasti Valerien ja Billyn. Elokuvassa ei ole juonta, vain tarinan hahmotelma ja sekin näyttäytyy kuin eräänlaisena seurantadokumenttina. Kaikki vaikuttaa äärimmäisen aidolta ja uskottavalta.

Elokuva perustuu vahvasti dialogiin, joka tuntuu osin improvisoidulta, mikä tarkoittaa että osalliset ovat olleet samalla aaltopituudella suunnittelu‑ ja kuvausvaiheessa. Näiltä osin elokuva kannattaa ehdottomasti katsoa tekstitettynä, sillä erilaiset brittienglannin aksentit ja monissa kohtauksissa raivoisasti huutaen lausuttu dialogi jää helposti osin ymmärtämättä. Kohtaukset ovat pitkiä ja latautuneita, Oldmanin ei tarvitse alleviivata niitä olosuhteita, joissa hahmot elävät. Asiat ovat ja voisivat sinänsä olla hyvin, mutta vakavia ongelmia aiheuttavat maskuliinisen tympäisevä ja vaarallinen uho sekä jämäkämpiä aineita käsittävä narkkaus, johon aikuisuuden kynnyksellä harhaileva Billy uppoutuu. Isälle maistuva kirkas viina ei helpota asioita. Viina, narkkaus ja väkivalta, siinä kaikkia maailman suurkaupunkeja yhdistävä epäpyhä kolminaisuus kiteytettynä.

Isä‑Raymond on irvikuva pubeissa viihtyvästä aivan tavallisesta ladista, jonka todellinen luonto pysyy hetken aikaa piilossa elokuvan alkupuolella. Tarve uhoamiseen on valtava, ja ongelmana on että nämä ihmiset elävät usein tilanteessa, josta ei voi siististi lähteä pois. Lapsia on olemassa ja tulossa. Nainen ei välttämättä uskalla tai voi lähteä, sillä työttömyys ja köyhyys asettavat rajoitteita. Raymondin keskustelut äijäkavereidensa kanssa pubissa ovat vulgaareja ja kilvoittelevia, ikävystyttäviä. Hän voisi olla lempeä ja hyvä tyyppi, muttei voi äijyydelleen mitään. Hän itkee ja rukoilee vasta kun on hakannut raskaana olevan vaimonsa pahasti. Hän on säälittävä mutta vaarallinen. Hyvät kasvot ja fyysisen olemuksen omaavan brittinäyttelijä Ray Winstonen suoritus ei jätä toivomisen varaa. Hänen pitkän uransa tunnetumpiin rooleihin lukeutunee pääosa Alan Clarken kontroversaalissa ja väkivaltaisessa laitoskuvauksessa Scum (1979).

Nil by Mouth kuuluu pakkokatsottavien joukkoon niille, jotka pitävät Mike Leigh'n elokuvasta Naked (1993), vaikka jälkimmäinen onkin eksistentialistisempi ja omintakeisempi harvinaislaatuisen päähenkilönsä ja hänen ajattelunsa ansiosta. Raymond-isän hahmossa ei ole mitään omintakeista tai persoonallista, hän on "tavis", ja koko Nil by Mouth onkin kuin rajumpi versio loistavasta 1990‑luvun loppuvuosien komediasarjasta The Royle Family (Sohvanvaltaajat), jossa seurataan ironisesti ja äärimmäisen lempeästi tavallisen brittiperheen elämää television ja teekuppien kiertokulun äärellä. Nil by Mouth kuvaa samaa sosiaalista maailmaa, mutta pääpaino on epäkohdissa. Niin ikään anarkistinen huippusarja Shameless (2004–2013), manchesterilaisen perheen ja lähiöpiirin kuvaus, on parhaimpia katurealistisia sarjoja koskaan. Siinä Nil by Mouthin käsittelemät sosiaaliset "pulmat", etenkin runsas päihteiden käyttö ja hahmojen sattumanvarainen lisääntyminen, kuvataan ainutlaatuisesti, moralisoimattomasti ja aina yllättävästi. Elämän irvokkuudet ja absurditeetit ansaitsevat toisinaan pelkkää naurua, ja sen kyynis-älyllis-kunnianhimoinen brittidraama‑ ja komedia on aina taitanut.

Nil by Mouthissa on runsaasti "huippuhetkiä", kuten poskia myöten tatuoidun maanisen herskahörhön ulkoa opettelemat Dennis Hopper ‑repliikit Ilmestyskirja. Nyt.'in (1979) loppupuolelta sekä kohtaus, jossa Billy ja tatskanaama päätyvät umpikujaan pesulan lukkojen taakse perässään raivoava kamadiileri. Vaikka huumori on roisia ja liittyy potentiaalisesti vakaviin asioihin, ei elokuva unohda myös asiallista taustoitusta ja hiljentymistä hahmojen ahdingon edessä. Erityisen tärkeä ja rohkea on kohtaus, jossa elokuvan ilmeinen antagonisti‑isä alkaa viinapäissään kertoa kaverilleen lapsuudestaan, pettymyksestään ja surustaan omaa hulttioisäänsä kohtaan. Tästä kohtauksesta kuten elokuvan väkivaltakohtauksista on kaikki huumori kaukana.

Nil by Mouthilla on kyseenalainen meriitti cunt-sanan ennätysmääräisessä (Wikipedian mukaan 82 kertaa) viljelemisessä. Kyseinen sana on englannin kielen rumin ja halventavin mahdollinen ilmaisu naisen sukupuolielimille. Sitä pidetään niin rumana, että häveliään tekopyhät jenkitkään eivät käytä sitä kuin silloin, kun todella vihaavat nimitettävää tahoa. Britti-aussiakselilla arvonimeä puolestaan sovelletaan luontevasti kehen tahansa hyvään tyyppiin kuin myös vihamiehiin. "I'm not a bad cunt!!", hahmo kiljuu vetoavasti. "Fuck" lausutaan elokuvassa 428 kertaa, ja tuon ennätyksen rikkoi vasta muutamaa vuotta myöhemmin Spike Leen Summer of Sam (1999; 435 kertaa). Rivouksien viljely tällä tasolla muuttuu jo omaksi dialogin alalajikseen, mikä vaatii taitoa toimiakseen ja tuntuakseen aidolta. Siinäkin Nil by Mouth onnistuu.

Väkevän ja sydänverisen elokuvan ainoa heikkous on sama kuin Nakedissa: molemmat kestävät yli kaksi tuntia ja ovat noin 15 minuuttia ylipitkiä. Jotkin kohtaukset tuntuvat vain toistavan aiemmin nähtyä, sillä meteli‑ ja raivokohtaukset eivät lopulta sisällä sellaista, mikä tekisi hahmoista loputtoman kiinnostavia. Nämä luonteenpiirteet maalataan alun perin taidokkaasti, ja epäilemättä kuvaustilanteessa meininki oli niin hyvä ja virtaava, että materiaalia syntyi runsaasti pitkittyneiden kohtausten muodossa. Lopun pitkä dialogijakso on sinänsä hyvä ja perusteltu, koska se tuo hivenen valoa esitettyyn ahdinkoon, joka ei hetkeäkään tunnu vain fiktiolta. Arvonsa säilyttävä "sosiaalisesti tiedostava", kaunistelematon ja inhimillinen elokuva.